Re: Auttakaa..

Olin vastaavassa tilanteessa lähes kaksi vuotta sitten kun puolisoni kuoli ja jäin lastemme kanssa jatkamaan elämäämme "perhepuolena". Alussa en jaksanut keskittyä mihinkään; luin sanomalehdistä vain otsikkoja, ruoka ei maistunut, televisio ei kiinnostanut, radiota en halunnut edes avata jne. Olin koko ajan äärettömän väsynyt ja olisin halunnut vain nukkua. Sänkyyn meneminen kuitenkin pelotti jos uni ei tulisikaan. En uskaltanut myöskään tehdä päätöksiä mistään asioista. Ilman sisarusteni ja ystävieni tukea en olisi pystynyt järjestämään hautajaisia.

Menin töihin heti hautajaisten jälkeen, sillä ajattelin rutiinien helpottavan oloani. Ensimmäisen viikon pyörittelin papereita pöydälläni ja pidin työhuoneeni oven visusti kiinni. Yritin hoitaa joitain omaan arkeemme liittyviä asioita puhelimitse, mutta huonolla menestyksellä. Kun piti kertoa miksi soitan, tuli useimmiten itku; "puolisoni kuoli ja....". Alkuun kaikki kuolemaan liittyvät sanatkin tuntuivat pahalta. Jos laitoin sähköpostia, pyörittelin pitkään lauserakenteita, että ei olisi tarvinnut kirjoittaa asiaa niin kuin se oli. Sanoessani tai kirjoittaessani tuli sellainen tunne niin kuin pettäisin elämänhaluisen puolisoni kun myönsin hänen siirtyneen ajasta iäisyyteen. Yhä edelleenkin vihaan leski-sanaa.

Olen surrut ja kaivannut, mutta en ole koskaan ollut vihainen. Puolisoni olisi niin kovasti halunnut elää ja uskoi parantumiseensa loppuun asti. En ymmärrä kenelle olisin vihainen; puolisolleni, Jumalalle?

Olen myös kiusannut itseäni uskottelemalla, että mieheni tulee yhdeksi illaksi kotiin käymään.... olen tainnut jopa hetken uskoa omaan ajatukseeni. Ikävä on tuollaisen hetken jälkeen entistä kovempi.

Ajan kuluessa olo jotenkin helpottui tai sanoisinko, että arki alkoi sujumaan ja pikku hiljaa muidenkin ihmisten asiat muuttuivat kiinnostaviksi. Oli hyviä päiviä kun nauroin makeasti muiden mukana. Oli myös huonoja päiviä kun pelotti ja oli turvaton olo. Huomasin, että ikävä korostui jos arkielämässä oli hankaluuksia (töissä kiirettä, lapsi sairaana tms).

Luotin sinisilmäisesti "yhden vuoden sääntöön" ja kuvittelin kesällä 2010, että nyt oloni helpottuu kun olemme jo kokonaisen vuoden eläneet ilman perheemme isää. Valitettavasti minun kohdallani niin ei käynyt vaan syksystä muodostui elämäni kamalin. Hain ammattiapua ja "tavallisesta" keskustelusta on ollut minulle valtavasti tukea ja jopa iloa. Syksyn masennuksen jälkeen valo alkoi palaamaan elämääni joitain viikkoja ennen joulua. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mutta huomasin muutoksen mielialassani aivan selkeästi eli oma paranemiseni alkoi kuin tyhjästä.

Ystävämme ja sisarukseni perheineen ovat olleet meidän perheemme tukena jo sairastumisen aikana, mutta etenkin kuoleman jälkeen. En tiennyt aikaisemmin kuinka hienot ihmiset olimme elämämme aikana ansainneet ympärillemme! Olemme keskustelleet ja muistelleet niiiiin paljon! Jatkuva puhuminen auttoi myös palauttamaan puolisoni meidän perheen keskusteluihin. Tuntuu hyvältä kun sanon pojallemme "voi sä teet tuot ihan samalla lailla kuin isäsi, hienoa" tai tytölle "isä olisi iloinen".

Vieläkin tulee haikeita hetkiä ja usein myös kyyneleitä silmiin, mutta nyt uskon taas elämään. Meidän jokaisen polku syvästä surusta takaisen tavalliseen arkeen on erilainen. Kerroin tässä oman tarinani ja toivottavasti "onnellisesta" lopusta saat lohtua tulevina päivinäsi.