Re: Auttakaa..

Otan osaa suruusi.

Itse menetin mieheni viime syyskuussa, kun hän kuoli ruokatorven syöpään. Alussa oli vain järkyttävä ikävä ja tyhjyys, kun hän ei ollut enää kotona odottamassa, kun tulin jostain. Töihin palasin siunaustilaisuuden jälkeisellä viikolla.

Kuukausien varralla musertava ikävä on muuttunut suruksi, joka kulkee omaa kulkuaan muuttuen matkan varrella. Pari viikkoa sitten oli varsinainen itkuviikko, jolloin kaikki itketti ja liikutuin kun luin jotain tai kuuntelin musiikkia. Nämä itkuajat tulevat erilaisina ja muuttavat muotoaan. Annan niiden tulla ja kuuntelen itseäni.

Jos tuo nimimerkkisi -62 on syntymäaikasi, olet 10 vuotta nuorempi kuin minä. Mietin, onko sinulla lapsia.

Kirjeestäsi on aikaa muutama kuukausi ja toivon, että elämäsi on lähtenyt sujumaan ja olet hiljalleen palannut arkeen. Suru ei varmaan koskaan kokonaan häviä, mutta itse odotan, että jonain päivänä voin muistella kaikkea kokemaani hellällä haikeudella ja kaikesta huolimatta kiitollisena.

Eilen tuli 5 vuotta aikaa siitä, kun tapasin mieheni ja helmikuussa olisimme viettäneet 3-vuotishääpäiväämme.

Valoa ja lintujen liverrystä kesääsi!