Re: Auttakaa..

Hei!

Otan osaa suureen suruusi!!! Kunpa vain osaisin auttaa sinua jotenkin surussasi...

Itse menetin isäni 1.3.2011 ruokatorven syövälle, joka luokitellaan yhtä pahaksi syöväksi kuin haimasyöpä. Isä luuli parantuneensa syövästä, koska jouluna sai puhtaat paperit syövän osalta mutta sitten helmikuussa isä joutui lääkeriippuvuuden vuoksi katkaisuhoitoon ja kuoli oltuaan vain kaksi viikkoa sairaalassa. Isä ei tullut edes tietämään että hänen syöpä on levinnyt agressiivisesti, koska luuli kipujensa johtuvan ruokatorven poistoleikkauksesta, niin hänelle aina sanottiin kun kipujen vuoksi lääkärissä kävi. Isäni oli vasta 50-vuotias ja itse olen 29 ja olisin kovasti vielä tarvinnut isääni. Olen myös ainut lapsi ja vanhempani eronneet ja isällä ei ole sisaruksia, joten melko yksin olen ollut isäni kuoleman jälkeen. Ja sitten vielä pappani kuoli 20.12.2010 yllättäen 69-vuotiaana ja oli minulle ja perheelleni hyvin läheinen, joten kaksi rakkaan ihmisen kuolemaa on lyhyen ajan sisällä ollut ja aika ajoin suunnaton epätoivo, viha, katkeruus ja suru ovat olleet läsnä niin voimakkaasti ettei tiedä miten jaksaa päivästä toiseen...

En voi muutakuin vain toitottaa sinulle sitä että anna itsellesi aikaa surra, kerro tunteistasi ja puhu asiasta. Se on minua auttanut, varsinkin hetkillä kun tuntuu että haluaisi paiskata tavaroita pitkin seiniä ja on niin vihainen Jumalalle kun antoi näin tapahtua...aika... se tekee tehtävänsä ja yhtä äkkiä huomaa että on mennyt jonkin aikaa ettei ole isää miettinyt ja hänen kohtaloaan surrut... toki vielä isä on mielessä monta kertaa päivässä mutta pakko uskoa että ajan kanssa helpottaa.

Pappi sanoi minulle että isäni elämäntehtävä tuli valmiiksi 1.3 ja näin haluan itsekkin uskoa. Jokaiselle meistä on päivät määrätty jo syntyessä. Ja minulle tuo lohtua se että jokainen meistä lähtee vuorolloon, kukaan ei tänne jää. Aikaa vain ei kukaan omasta kohdastaan tiedä mutta varmaa on se että ne rakkaat vielä jossakin tapaa kun oma aika koittaa..Ja niillä jotka ovat jo lähteneet, heillä ei ole mitään hätää.. Isäni oli niin kipeä lopussa, että kun hän kuoli, en voinnut muuta kuin kiittää Jumalaa kun otti isän luokseen. Sitä kipua oli niin vaikeaa katsoa. ja sitten se rauha mikä isällä oli kun hän kuoli oli niin helpottavaa nähdä ja siinä ymmärsin, että isä on nyt pois ja hänellä on kaikki hyvin kun kipuja ei ole ja isä näytti niin levolliselta...

Ikävä vain on kova ja sen kanssa tuntuu välilä mahdottomalta elää mutta ei ole vaihtoehtoa. Pakko vain jatkaa ja uskoa että joskus helpottaa...

Voimia sinulle todella paljon, olet ajatuksissani!!!