Re: Kaipaus

Hei! On meillä paljon yhteistä. Olemme kokeneet rakkaan vanhemman kuoleman ja sitten vielä tämä alzheimer. Mummuni, siis isäni äiti on pahasti dementoitunut ja asuu dementtiakodissa. Hän on nyt ainut hyvin läheinen sukulainen minulle isäni puolelta, koska isänisä kuoli 2007 ja nyt isä,joka oli ainut lapsi. Mummuni on viellä täällä vaikka henkisesti hän on jossain ihan muualla. Kyllä hänen katseestaan on asitittavissa että hän minut jotenkin muistaa mutta nimeä ei tiedä eikä tunne minun lapsiani. Kovasti vain laulaa ja kaikki vanhat laulut osaa ulkoa laulaa.

Mummuni oli kirkossa isän eli poikansa hautajaisissa ja sitten arkun äärellä se selvä hetki hänelle tuli. Hän meni aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja hän ymmärsi että nyt on ainut lapsi häneltä kuollut. Se oli hyvin surullista! Dementiakodissa mummulle on asiasta joka päivä kerrottu mutta vain silloin hän isän muistaa ja itkee miksi hänen ainokaisensa on otettu pois. Ja oli hän kerran mennyt sen jälkeen pöytänsä äärelle ja ottanut lasteni kuvan käteen ja sanonut "onhan minulla onneksi vielä nämä lapset". Sitten hän unohtaa isän kuoleman. Joskus on hyviä päiviä ja joskus huonoja mutta silti pidin tärkeänä, että mummoni saa osallistua hautajaisiin ja hyvästellä poikansa. Välistä se kyllä pahalta tuntui, kun mummo kyseli missä ollaan ja kenen hautajaisissa mutta silti koin, että mummoni läsnäolo oli minulle tärkeää ja mummolle ja varmasti isälle.

Täytyy nyt olla kiitollinen siitä, että mummolla on tämä sairaus. Hän ei olisi koskaan kestänyt ainokaisensa menettämistä ja kuollut varmasti suruunsa. Siksi olen kiitollinen tästä kamalasta taudista, koska mummuni on onnellinen. Hänellä on hyvä olla dementiakodissa ja hän aina nauraa ja on iloinen kun käyn häntä katsomassa. Muistinmenetys suojelee häntä nyt ja suojeli häntä miehensä, pappani kuoleman aikana. Sitäkään mummu ei olisi kestänyt , olihan heillä pitkä 51 vuoden onnellinen liitto takana. Nyt vain se tuntuu pahalta, koska mummu ei pappaa muista eikä isää mutta silti näin on hänelle parasta vaikka minulle raskasta.

Vielä loppuun haluasin sanoa, että minäkin uskon, että isäni täällä kulkee vielä vierelläni, vain eri olomuodossa niinkuin sinäkin ajattelet äidistäsi. Minua on aina sanottu isäni näköiseksi ja samanluontoiseksi ja nyt jatkan niitä asioita, jotka olivat isälle tärkeitä. Ja kuten kauniisti sanoit "Äitisi elää sinussa" ja samoin isäni elää minussa. Aikamme jäi lyhyeksi mutta se oli onnellista ja täynnä välittämistä ja rakkautta. Olen siis myös hyvin onnekas, kaiken tämän surun keskelläkin, koska minulla oli ja on aina sydämessäni maailman paras isä...