Re: Kaipaus

Uskaltauduin tänne sivustolle, koska totesin, että yksin en pääse irti painolastistani. Öisin mietin äitiä, pakotan itseni pinnistelemään kaikki pienimmätkin muistonhituset hänestä - pelkään, että unohdan jotain. Päivät sujuvat melkolailla lasten pyörittäessä arkea, mutta olen kuin raajarikko, koska paras ystäväni ja tärkein lähimmäiseni on poissa.

Haluaisin itkeä enemmän, mutta jotenkin pidättelen surua sisälläni. Kätken sen pyykinpesuun, kukkien kasteluun, ruuanlaittoon ja muihin arkiaskareihin. Kun hetkeksi istahdan sohvalle, valtaa ääretön tyhjyys mieleni ja kyyneleet sumentavat silmäni. Kunnes taas tartun johonkin yhdentekevään kotityöhön. Itku tulee sitten täysin odottamattomalla hetkellä, esim. kaupan kassalla tai kahvia tilatessa tutussa kahvilassa (jossa kävimme äidin kanssa).

En käsitä tätä todeksi ollenkaan, vaikka kuljin äitini rinnalla hänen viimeiset viikkonsa ja olin paikalla kun lähdön hetki tuli. Välillä tulee mieleen, että "soitanpa äidille"...mutta en tietenkään voi soittaa. En enää koskaan.

Siunaus- ja muistotilaisuus oli lauantaina, huomenna uurnan lasku. Lauantaina pystyin hallitsemaan itseni, pidin jopa puheen, ja onnistuin mielestäni melko hyvin. Huominen jännittää. Rumaa, että huomisen jälkeen ei enää ole mitään odotettavaa. Paitsi perunkirjoitus, joka on vain käytännön asioita.

Ajattelin kirjoittaa ylös muistoja äidistäni, itseäni ja lapsiani varten. Ehkäpä saisin rauhan, ja uskaltaisin yölläkin antaa unen tulla sen sijaan, että muistelen äitiäni kun muut nukkuvat.

Kaikille voimia toivotellen,