Re: Kaipaus

Hyvää iltaa Bablo.

Kirjoitit niin kauniisti isästäsi, että pakko minunkin tulla kommentoimaan.

Yhdyn myös Cambridgen sanoihin siitä, että tyhjyys alkoi siitä, kun kaikki viralliset jutut oli hoidettu. Eli siis perinnönjaon jälkeen. Mähän olin sanotaan loka-helmikuun henkisesti täysin hukassa, en osannut elää ilman äitiäni, joka oli minulle tärkeä tukipilari. En osannut myöskään hakeutua muiden seuraan, vaikka tiedän, että ympärilläni on monia ystäviä ja sukulaisia, jotka oikeasti välittävät.

Soitin tänään äitini tädille, omalle isotädilleni. Hän sairastaa Alzheimerin tautia ja asuu hoitokodissa. Hän on äitini äidin viimeinen elossa oleva sisko. Me ei oltu juteltu vuosiin ja puhuttiin tunti. Hän kertoi äitini soittaneen hänelle kaksi viikkoa ennen kuolemaansa ja sanoneen, että hän menee ensi viikolla sairaalaan eikä sieltä kotia enää palaa. Hän siis tiesi kuolevansa ja niinhän se menikin. Juu, tätä tautia sairastava ei muista juuri mitään lähimenneisyydestä, mutta pystyy hyvinkin muistamaan asioita vuosien takaa. Minut hän muisti ja oli ilmeisen iloinen, kun soitin. Minun piti soittaa äidin serkulle, mutta taidan tehdä sen huomenna. Saan niin paljon uutta tietoa, että sitä pitää aina välillä sulatella..

Niin, olen samaa mieltä siitä, ettei kukaan korvaa äitiä eikä isää. Ei kukaan. Alussa on vain suuri tyhjiö ja ikävä. Kuitenkin aikaa myöten se tyhjiö täyttyy jollakin, joku astuu tilalle. Ainakin minulla se prosessi on mennyt niin, kun olen ollut äidin äidin ja isän puolen sukulaisiin yhteydessä. Elämä kantaa, vaikka alussa äidin kuoleman jälkeen olikin tosi rankkaa. Olen nyt taas ajatellut äitiäni enemmän ja sitä elämisen mallia, minkä hän minulle antoi. Hän oli empaattinen, ystävällinen ja aito ihminen, joka jaksoi kuunnella toisten murheita tuomitsematta ja syyttelemättä. Hän sentään eli koko aikuisuutensa ilman omia vanhempiaan, joten ei hänellä helppoa ole ollut. Hassua, miten taas tunnen äitini läsnäolon hyvin vahvana. Olihan hänellä huonotkin päivänsä, mutta hän jaksoi kannustaa minuakin melkein loppuun asti ja aina välitti miten minulla menee. Se on kertakaikkiaan hämmästyttävää.

Moni jäi kaipaamaan äitiäni, mutta ymmärrän, että he voivat minun kauttani tutustua häneen. Minä olen äitini tytär ja minussa on paljon häntä. Hän elää minussa.

Kyllä ymmärrän sen tietynlaisen kaipauksen tunteen, että kun elämässäni tapahtuu jotain, niin yleensä soittaisin nyt äidilleni. Paitsi etten voi, joten on pitänyt jakamaan ne asiat ihan uusien ihmisten kanssa. Mieheni, isäni, joidenkin äidin sukulaisten ja hyvien ystävien kanssa. Niin, eniten sen huomaa juuri siinä mikä on muuttunut, ettei voikaan tehdä tiettyjä juttuja. Toisaalta tunnen, niin kuin hän silti kulkisi rinnallani ja tietäisi jo sen kaiken. Hän on vain jossain eri olomuodossa kuin me täällä maan päällä.

Yhdyn Cambridgen sanoihin, että jatketaan me omaa tehtäväämme täällä, askel ja päivä kerrallaan. Kovasti voimia kaikille alkavaan viikkoon. Tuetaan täällä toisiamme...