Re: Syöpäpotilaan alkoholismi

Kiitos Karhutar, osuvista huomioista. Samoja asioita olen pohtinut uudelleen ja uudelleen. Pohdittu niitä on myös miehen kanssa. En koe häntä mitenkään "suojelevani" tosiasioilta. Vaikeaa se olisikin, koska hän on erittäin hyvin perillä sairautensa laadusta ja on lukenut kaiken mahdollisen netistä ym. Lääkärit eivät ole pyrkineet kaunistelemaan diagnoosia ja ennustetta. Sairaus on parantumaton, kysymys on vain siitä miten nopeasti se etenee ja millaisia kärsimyksiä on edessä. Syöpä on pään alueella ja haittaa syömistä ja puhumista.

Mieheni on aina pelännyt syöpää, joku lääkäri puhui jopa fobiasta. Hän on ollut kiinnostunut terveellisestä ravitsemuksesta, lopetti varhain tupakoinnin ja on käyttänyt alkoholia kohtuullisesti. Tuntuu kohtalonivalta, että syöpään hän kuitenkin sairastui. Sairaus on tuonut mukanaan fyysisen kivun ja epämukavuuden lisäksi muita ongelmia. Kuolemankauhu on taustalla, sosiaaliset suhteet ovat kärsineet. Olemme molemmat väsyneitä ja masentuneita. Mies on kuitenkin niin hyväkuntoinen että pystyy omatoimisesti hoitamaan asiansa. Hän käy kontrolleissa, fysioterapiassa ja lääkärin vastaanotolla, mutta kieltäytyy jyrkästi esim. psykoterapiasta.

Olen aina ollut sitä mieltä, että potilaalle on kerrottava "totuus" tämän sairaudesta. Nyt olen kuitenkin joutunut miettimään olisiko tilanteemme parempi, jos lääkärit olisivat jättäneet edes pienen toivon portin auki. Siitä lähtien kun mieheni kuuli kolkon tuomion, olemme eläneet kuoleman odotushuoneessa. Jokaisen uuden oireen ilmaantuessa hän uskoo kuolevansa lähiviikkoina. Näin on elelty toista vuotta. En tiedä miten itse toimisin siinä tilanteessa jossa mieheni nyt on, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että yrittäisin paremmin huomioida läheisten tunteet. Itsetuhoinen käyttäytyminen saattaa tuntua oikeutetulta kun toivoa paranemisesta ei ole, mutta kyllä se lisää läheisten huolta.