Re: Syöpäpotilaan alkoholismi

Hei Sarisaara

Luulen että miehesi haluaisi psykoterapian sijasta elää ja juuri tuo toivon herättäminen olisi se ensimmäinen tavoite. Ihmiset usein ajattelevat, että kun sairastuu syöpään, se on nopeaa menoa, mutta eihän se niin mene: entistä useampi elää parantumattoman sairautensa kanssa ensin päiviä, sitten viikkoja, kuukausia ja vuosia - ja jossakin vaiheessa tulee se oivallus vastaan, että taudinkin kanssa voi elää. Ihminen voi olosuhteista huolimatta säilyttää uteliaisuutensa elämää kohtaan, vaikka voimat vähenevät ja askel lyhenee.

Olen nähnyt tämän kanssasisarieni kanssa monesti, miten se toivo vain nostaa päätään ja kiinnittyy esim. seuraavaan kevääseen: taimien istutukseen ja myöhemmin sadonkorjuuseen. Rantasaunaan, joka lämpiää vielä kerran kesän kunniaksi. Seuraavaan kastepäivään, rippijuhlaan, valmistujaisiin tai häihin - mikä vain on kyllin läheinen ja tärkeä side tuleviin sukupolviin. Lapsettomat suunnittelevat matkoja ja pieniä retkiä, pitääkseen yllä elämänjanoaan.

Olen toisaalta nähnyt myös sen toisen puolen. Kun ei hoitoja ole, ja kivut valtaavat sijaa. Siinä omainen on tosi yksin, mutta niin on myös syöpäsairaskin. Pettymys ja viha omaa kohtaloa kohtaan purkautuu puhumattomuuteen ja passiiviseen vastarintaan ja jopa väkivaltaan omaa ruumista kohtaan. Ihminen ikäänkuin uhmakkaasti kieltäytyy elämästä, mitä hän ei enää pidä minkään arvoisena. Joten minkäs teet? Joka päivä kokoat ne arvokkuuden rippeet uudelleen. Yrität rakastaa itseäsi(kin), vaikka se tekeekin kipeää.

Silloin kun itse sairastin syövän, tajusin nopeasti, etten taida kuollakaan tähän. Saatan jopa sittenkin isäni suvun tavoin kuolla suorilta jaloiltani - taikka sitten en. Omaa perhettäni olen murheiltani säästellyt, sillä haluan nähdä heidän elävän, ja nyt kun uskallan itsekin taas elää, niin huomaan helposti palaavani vanhaan. En ole koskaan ollut perso viinalle, mutta on mukavaa, kun viikonloppuna voi laittaa hyvää ruokaa ja juoda viiniä. Siinä todellakin rentoutuu, ja ehkä miehisikin kiinnostus alkoholiin on lähtenyt jostakin tällaisesta liikkeelle. Hänelle alkoholiin voi liittyä hyviäkin asioita eikä pelkästään huonoja.

Kaikki ei kuitenkaan aina ole niin, kuin itsestä tuntuu, joten luulen että teet arvokasta työtä ollessasi miehellesi peilinä. Toisaalta, ei parisuhdekaan kestä mitä tahansa, joten mitä arvelet? Voisiko joku Kelan parikuntoutuskurssi parantumatonta syöpää sairastaville ja heidän perheenjäsenilleen olla teidän juttunne? Tai jokin toinen vastaava Syöpäyhdistyksen järjestämä kokoontuminen tai virkistysloma? Siellä olisi tilaisuus mököttää tai olla sosiaalinen, niin paljon kuin jaksaa ja kehtaa ja saada perspektiiviä myös muiden samassa tilanteessa olevien kohtaloista.

Harkitkaa tätä - ja kysykää neuvoa esim. Syöpäyhdistyksenne sairaanhoitajalta.

Terveisin