Re: Vihainen

Ite olen elänyt omaiseni rinnalla syöpähelvetissä 1 1/2 vuotta ja käynyt läpi hänen kanssaan monia dramaattisia vaiheita.

Näinkin vakavan sairauden kanssa eläessä on ihan luonnollista, että omaisena käymme läpi voimakkaita tunteita - niin olen käynyt minäkin. Ensiksi viha ja pettymys, täsäkö tämä oli, kaikki jää kesken, sitten kun hoidot aloitetaan, alkaa toivo pilkistää. Kun tulee takapakkeja, pettymys iskee, möykky rinnan alla painaa, pelottaa, ahdistaa, välillä säälin itseäni, menetettyjä mahdollisuuksia, hukattua aikaa, toteutumattomia haaveita.

Syöpä on kova koulu niin meille omaisille kuin syöpäsairaallekin. Minulle henkilökohtaisesti on ollut vaikeinta luopua unelmista, vaikkakin se olisi vain väliaikaista. Mutta kun olen elänyt jo 1 1/2 vuotta myrskyn silmässä, olen pikku hiljaa oppinut elämään päivä kerrallaan. Mottoni onkin Carpe Diem, tartu hetkeen. Ilonaiheet elämään ovat löytyneet arkipäiväisistä asioista, joita aiemmin piti itsestään selvänä.

Tiedän, että vielä monta kertaa elän keskellä tunteiden vuoristorataa, että olen monta kertaa pettynyt, katkera, vihainenkin. Mutta tiedän, että teen syöpäpotilaan rinnalla elämisestä itselleni helvetin, jos jään elämään negatiivisten tunteiden vallassa. En voi teeskennellä reipasta, jos en sitä ole, mutta joka kerta, kun olen painunut kuilun pohjalle, niin olen sieltä löytänyt kuitenkin ylöspääsyn - IHAN PIENTEN ARKIPÄIVÄISTEN ILONAIHEIDEN AVULLA.

Syöpäpotilaan rinnalla eläminen on kasvun ja sopeutumisen tie. Tie on välillä kuoppainen ja raskas, mutta selviytymiskeinot, joilla sen kuljemme kompastumatta liikaa, on meidän omissa voimavaroissamme. Negatiiviset tunteet syövät meitä sisältä päin ja tekevät elämästä vielä raskaamman.

Kovasti voimia ja jaksamista ja oivalluksia pienistä ilon aiheista!
T. Suvi06