Re: Jaksaako ja kuinka pitkään?

Hei käpy!

Tuo viestisi kosketti minua todella syvästi! Taistelu elämästä, luopuminen, suru, tuska, väsyminen...

Ne ovat kaikki niin suuria asioita, että niistä on todella vaikea puhua rehellisesti ja samalla niin, ettei loukkaisi ketään.

Se, mitä surusta kirjoitit,teki minuun suuren vaikutuksen. Olen aina ajatellut, että suru läheisen menetyksestä, niin inhimillinen ja elämään kuuluva se onkin, on myös todella itsekäs tunne. Minä menetin, Minä jäin yksin, Minulla ei enää ole... jne kertovat selkeästi mistä on kysymys. En missään tapauksessa halua sanoa, etteikö ihminen saisi surra, totta kai saa, ja pitääkin, mutta sen varjolla ei saisi ketään toista pakottaa esim juuri hoitoihin tmv. Kaikki me kuitenkin olemmme oman jaksamisemme parhaita asiantuntijoita.

Joskus on vaan pakko hyväksyä se, että on tullut aika luopua. Jonkun luopua läheisestä, toisen taas elämästä. Kaikilla meillä se on edessä, luopuminen, ja väistämättä jokaisen elämä päättyy. Ja silloin jollain toisella alkaa suremisen aika.

Haluan lämmöllä ottaa osaa teidän tilanteeseenne ja toivoa teille ainakin sitä yhteistä kevättä, niinkuin sinäkin teet. Toivon, että voisitte jäljellä olevan yhteisen aikanne käyttää toinen toistanne varten mahdollisimman hyvällä tavalla, ja että saisitte puhuttua asianne ja rakkautenne toisillenne niin, että mikään ei jäisi kysymykseksi, kun eron aika viimein tulee.

Toivottavasti palliatiivisella hoidolla saataisiin kivut ainakin suunnilleen, jos ei jopa kokonaan, pois, niin että saisitte mahdollisimman laadukasta aikaa yhdessä mahdollisimman paljon.

Lämpimin ajatuksin ja Sinua suuresti arvostaen

unelma