Re: Elämää rakkaan äidin menettämisen jälkeen?

Menetin itse äitini vaikka piti menettää isäni. Äitini valmisteli huolella minua isäni poismenoon. Kertoi asioita antoi muistoja sylin täydeltä. Miten siinä kävikin niin, että äitini rintasyöpä oli edennyt maksaan ja ehkä muuallekin koska kommunikointi loppui. 18 vrk sairaalassa ja 5 kk kotona. Siinä oli hänen jatkoajan matkan pää. Hän ei sanallakaan kertonut minulle ja isälle sairastuneensa. Hän nosti miehensä terveen kirjoihin ja elämän haluun. Kiitos Äiti! Vain vajaa vuosi äitini kuolemasta kuoli isänikin. Minut oli valmistettu henkisesti hyvin tähän. Silti tuntuu vaikealta elää ilman heitä.
Nyt olen kiitollinen ja iloinen ajasta jonka sain heidän sairauksien rinnalla heidän kanssa viettää. Olen iloinen etteivät he joudu tekemään samaa minun sairauden kanssa. Mutta olen muistoissani heidän kanssa. Kiitos muistoista, ne antaa voimaa siitä kuka olen ja miksi.
Aikani tulee, kuka ties koska. Mutta en halua surra itseäni kuoliaaksi ja elottomaksi. Elämä ei lopu vaikka meistä osasta aika jättää. He jäävät sydämiimme iäksi. :) Lapset tarvitsevat muistoja aikaisemmista sukupolvista voidakseen jatkaa eteen päin. Osa surutyötä on kertoa ja kertoa vaikka itkien. Se muuttaa surut iloiksi ajoista joita saimme viettää yhdessä.