Henkinen jaksaminen

Mulla todettiin viime huhtikuussa melanooma. Vaikka ennusteeni on hyvä (yli 90 % elossa viiden vuoden jälkeen), pelottaa hirvittävästi. On kamala ajatus, että lopun elämääni - riippumatta kauanko elän - tulen pelkäämään uusimista ja leviämistä. Henkinen jaksaminen on välillä koetuksella. Miten tästä eteenpäin, kun pitäisi pystyä jo jatkamaan elämää ilman jatkuvaa murehtimista?? On niin vaikeaa "päästää irti" sairaudesta, kun on saanut elämänsä järkytyksen. Olen kuitenkin vasta vähän päälle kolmekymppinen. Muut ikäiseni miettivät lasten hankkimista tai kasvatuskiemuroita, kodin ostamista, työpaikan vaihtamista, jne. Ja tässä mä vain murehdin sitä, koska kuolen, miten kuolen ja miten kestän tämän kaiken.

Ja ku eihän se syöpä mihinkään tyhjiöön tule. Kenelläpä ei ennestään olisi mitään murheita ja vaikeita asioita. Nyt ne entisetkin murheet tuntuvat välillä lähes ylivoimaisilta. Jopa ne pienet. Miten ihmeessä pystyn nauttimaan tästä päivästä ja siitä, että elän? Miten jaksan eteenpäin? Mistä löytäisin lohtua?