aika pohjalla, mutta suunta ylös - pikkuhiljaa

Niin ainakin kaikki sanovat, että kun mennään alas, niin seuraavaksi sieltä tullaan ylös - sitä vuoristorataa tämä on ollut viimeisen 2kk ja joskus kuulema rauhoittuu..Tosin, pahempaa vuoristorataa meillä on eletty viime vuodesta asti, kunnes mieheni nukkui pois 15.4 kotona rakkaimpien saattelemana.
Hän siis sairasteli selkäkipua jonkin aikaa ja niiden pahennuttua, pääsi parempiin tutkimuksiin 2011 helmi-maaliskuussa. Joka kerta löytyi jotain uutta, pelottavaa, jonka vuoksi keskustelimme moneen otteeseen pahimman varalle. Pääsiäisen aikaan saimme kuulla haimassa olevasta kasvaimesta, jonka laatua ei tiedetty. Kesäkuulle sovittiin leikkaus, joka peruttiin, koska tutkimusten perusteella sitä ei voinut poistaa ja niiden perusteella myös tekivät suht varman diagnoosin että se olisi haimasyöpä. Koepalaa ei siis edes lähdetty ottamaan, koska olisi siirtänyt hoitojen alkua 2kk eteenpäin.
Tuossa vaiheessa, vaikka olimme varautuneet pahimpaan, olimme lähes shokissa. Meidän kun piti vihdoin aloittaa se ihana uusi elämä, josta olimme haaveilleet. Olimme juuri vajaa vuosi aiemmin ostaneet omakotitalon, meillä kaksi pientä lasta(nyt 2,5v ja lähes 4v) ja tulevaisuuden suunnitelmia riitti etenkin lasten suhteen. Se ihana elämä oli jo aiemmin vaihtunut murheisiin, joiden vuoksi olin valmiiksi jo aika loppu - talon oston aikaan pappani kuoli ja 10pv muuton jälkeen kuoli äkillisesti äitini - lapsetkin sairastelivat hyvin paljon, pienemmän jalan murtumasta puhumattakaan.
Mieheni siis kärsi kovista kivuista ja niitä hoidettiin ajoittain nostettavalla lääkemäärällä - ensin pillereitä, sitten laastareita, yhdistelmiä jne. Sytostaatit alkoi joskus heinä-elokuussa, jonka suhteen jouduttiin tekemään muutoksia verihiutaleiden vähenemisen vuoksi. Uusi sytostaatti aiheutti huonoa oloa ja sekin jouduttiin lopettamaan kun aloitettiin sädehoito, koska hiutaleiden määrä oli niin alhainen. Sädehoidon aikaan (5vko 5x/vko) oli mukavaa aikaa, koska silloin mieheni sai elää suht kivutonta ja mukavaa aikaa jopa 5vkon ajan - sitten iski kivut uudelleen ja lujaa. Hänen oli pakko antaa itselleen periksi ja mennä sairaalaan, josta tuli jouluksi kotiin, joutuen heti seur päivänä takaisin ambulanssin kyydillä kun oli niin kovat kivut - siellä meni joulu, uusi vuosi ja loppiainen. Hän oli kipujensa vuoksi kk sairaalassa, jonka aikana loppiaisena tähystyksellä katkaistiin sisäelinkivun välittäjähermo koska kipupumpussa eivät enää tehot riittäneet. Sen leikkauksen hyöty oli lyhyt - tilalle tulivat toisenlaiset kivut. Hän tuli sentään kotiin tammikuussa, helmikuu oli aika siedettävää aikaa jos siten voi kamalista kivuista sanoa. Kipulääkkeitä nostettiin ja lisättiin. Joulukuussa oli otettu ylim TT-kuvat, joissa ei ollut merkkejä muutoksista. Helmikuussa veriarvot antoivat hälyttäviä tuloksia, joten aloitettu syöpälääkitys jouduttiin lopettamaan ja varattiin uusi TT-kuvaus aika. Hän joutui jo ennen sairaalaan, joten kuvaus meni siinä samalla ja kipujen vuoksi hänelle laitettiin epiduraalikipupumppu, josta lopulta saikin apua - hetkeksi.. Kuvauksissa ei näkynyt muutoksia, kun nopeasti tutkivat, mutta tarkempien tutkimusten jälkeen oli havaittavissa levinneisyyttä yms..tiesimme, että se joskus on edessä, mutta toiveissamme oli, että kasvain pysyisi paikallisena ja voisimme olla yhdessä pidempään - näin jälkikäteen ajateltuna parempi ettei, koska hänen kipunsa olivat niin kovat, että jopa syöpä- ja kipuklinikan lääkäritkin olivat voimattomia. Hän pääsi taas kotiin ja askitesnesteen lisääntymisen ja kehon kuivuuden vuoksi hänen oli pakko taas mennä sairaalaan. Sitä nestettä otettiin pois 20 litraa. Sen vajaan viikon aikana, jolloin sitä nestettä otettiin, mieheni kuihtui anorektikon tapaiseksi luurangoksi, joka oli etenkin hänelle itselleen todella vaikea sulattaa. Hänessä oli myös nähtävissä keltaisuutta, joka päivä voimakkaampana. Pitkäperjantaina saimme lääkäriltä kehoituksen keskustella kaikki asiat, jotka vielä haluamme selvittää, koska veriarvot olivat todella huonot ja edessä olisi vääjäämättä maksakooma. Saattohoidosta keskustelimme pari päivää, koska tiesin hänen haluavan kotiin, mutta hän alkoi miettiä lasten ja minun kestämistä. Hetkeäkään en epäröinyt, ettenkö hänelle sitä mahdollisuutta soisi, joten pääsiäismaanantaina hän tuli kotiin. Kotisairaanhoito kävi päivittäin tarkistamassa tilanteen. Minä piikkikammoisena opettelin pistämään kipupiikkiä, joita pahimmillaan oli annettava 3x päivässä. Perjantain aikana hänessä oli selkeästi havaittavissa kommunikaation katkoksia ja ne voimistuvat tunti tunnilta. Yöllä hän herätti minut ja pyysi seurakseen. Lauantaina ystäväni tuli avukseni yön ajaksi, komensi minut nukkumaan jotta sain hieman levähtää, koska emme voineet tietää miten pitkään tilanne kestää. Yön aikana mieheni vointi huononi tunti tunnilta. Ystäväni herätti minut aamuvarhain, jotta saimme hetken olla kaksin ennen lasten heräämistä. Lapset saivat jutella iskälle, silittää häntä ja olla läsnä loppuun asti. Hän nukkui pois, kuten halusi - kotona, rakkaitten läsnäollessa, ilman täysin vieraiden ihmisten läsnäoloa.Hänelle, kuten myös meille oli lohdullista, että hän sai olla viimeiseen hengenvetoon kotona. Hän oli kuollessaan vasta 45 vuotias - syntymäpäivä oli viime sunnuntaina ja siksi nyt olenkin aika pohjalla...Onneksi nuo lapset pitävät järjen päässä ainakin päivisin ja muutenkin elämässä kiinni - jatkuu se yhteinen taival ainakin heidän välityksellään.