Re: aika pohjalla, mutta suunta ylös - pikkuhiljaa

Kiitos teille osanotoista ja ajatuksistanne.

Olen aina ajatellut niin, ettei lahjahevosen suuhun katsota ja että kaikki apu otetaan vastaan, minkä vain voi saada - näin meillä menty viimeinen puolitoista vuotta.

Otin jo viime keväänä, ennen mieheni viimeistä diagnoosia, yhteyttä terveyspuolen ammattilaisiin ja sain itselleni ammattiapua. Satuin vahingossa soittamaan oikealle ihmiselle, jonka kanssa kaikki napsahti kohdalleen ja jolla oli ajatuksia, ideoita ja suhteita. Tämän vuoden puolella, jokaisella käynnillä hän on ns hätkähtänyt, koska kysyessään mitä nyt kuuluu, oli taas ehtinyt tapahtua niin paljon. Sattui osuvasti, että minulla oli aika varattuna 18.4, eikä peruutus edes tullut mieleeni. Mieheni kuoleman vuoksi sillä kertaa oli todella paljon keskusteltavaa ja oli hyvä tuoda ajatuksia julki myös ihan vieraalle. En muutenkaan ole kovin hiljaista sorttia, joten avautuminen hyvinkin vieraille on helppoa - etenkin, jos saan tietää että on samanlaisia kokemuksia..niitäkään ei pahemmin tarvita, riittää että kysytään miten jakselen.
Otin myös kesän aikana yhteyttä jokaiseen tahoon, jonka keksin ja kyselin kaikki avut niin mieheni, itseni kuin myös lasten suhteen. Liian monesti vain on asiat niin, että apua tuntuu tulevan vasta, kun availee kukkaronnyörejä - niin paljon joka paikassa ulkoistettu töitä. Vihdoin sain kuitenkin kunnan kautta mahdollisuuden perhetyöntekijään, jonka kanssa voitiin ajoittain sopia jotain järjestelyjä lastenhoidon tms suhteen. MLL:n lastenhoitaja kävi myös muutaman kerran, mutta pieni paikkakunta, niin hoitajia vähän.

Sukulaisten apua tuli käytettyä todella paljon, joskus tuntui, ettei enää enempää kehtaa pyytää. Loppua kohden, apulaisten mahdollisuus laajeni, kun oli tarvetta järjestellä lastenhoitoa milloin lääkärissä/sairaalassa käynnin vuoksi. Samoin oli tiedossa ihmiset, joille sai soittaa vaikka keskellä yötä, mikäli tulee tarve lähteä sairaalaan tms. Saattohoito kotona oli täysin mahdollista sukulaisten ja ystävien vuoksi, vaikkakin moni kysyi olenko aivan varma että jaksan hoitaa miestäni. Kaikki olivat valmiita auttamaan niin arkena kuin pyhänä etenkin lasten suhteen koska itse halusin olla mieheni lähellä mahdollisimman paljon. Siltikin, vaikka kaikki tiesivät tilanteen ja olivat valmiita auttamaan, tunnustan, että oli ajoittain vaikeaa pyytää apua kun ei halunnut enempää muita rasittaa.
Suurin stressin rauhoittaja oli käsityöt - sukkia valmistui sitä enemmän, mitä enemmän miehelläni oli kipuja. Tämän vuoden puolella opettelin jo neulomaan pitsikauluria, johon piti keskittyä ettei tulisi virheitä. Mieheni makasi sängyssä, minä vieressä nojatuolissa käsitöiden parissa - koko ajan läsnä, muttei silti ahdistavasti.

Olen ollut tänä vuonna töissä vain 6 päivää, koska en pystynyt keskittymään muuhun kuin mieheni hyvinvointiin enkä sisäistämään niin paljoa muutoksia mitä kaiken lisäksi työt aiheuttivat.Sairasloma loppui eilen ja tänään vietän kesälomapäivän. Ensi maanantaina yritän päästä kiinni arkeen ja työn makuun - työsarkaa riittää, koska työssä tapahtui suuria organisaatiomuutoksia vuoden vaihteessa. Aloitan työt uudessa organisaatiossa, uusissa työtiloissa, uusien työkavereiden ja täysin uusien työtehtävien parissa - työaikanikin hieman muuttui pidemmäksi. Tässä on muutosten tuulet puhaltaneet niin voimakkaasti, että kaipa se välillä jo tyyntyy - näin toivon.

Nyt odottelen isäni tuloa ja lähdemme TYKS:aan, jossa hänelle tehdään hoitosuunnitelma..poskionteloista poistettujen polyyppien joukossa oli ollut pahanlaatuista joukossa, joka kuulema saatiin kokonaan poistettua mutta 5x sädehoitokertaa kuulema tulee varmuuden vuoksi. Hyvällä mielellä olen, mutta silti pieni pelko kurkistelee aina olan takaa - koskaan kun ei voi olla täysin varma..