Re: Surua surun perään

Hei!

Olipa viestisi surullinen, otan osaa suruun ja menetyksiisi. Melkoista kyllä...

Äitini kuoli syöpään helmikuun alussa, vuotta myöhempää kuin hänen oma äitinsä (aivohalvaukseen) ja kummitätini kuoli leukemiaan 4 vuotta sitten.

Äiti monesti sanoikin omaa sairauttaa "surusyöväksi", hän kun oli ollut oman äitinsä omaishoitaja jo 10 vuotta ja suru otti koville. Itsekin ajattelin, että ehkä juuri tämä suru laukaisi äidin syövän, koska niin nopeasti mummon kuoleman jälkeen syöpä löytyi. Liekkö veljellesikin ollut äitisi kuolema niin kova pala, että hän teki sen jälkeen omat ratkaisunsa? Uskon, että suru aiheuttaa ihmiskehoon ja mieleen paljon haavoja, joiden paraneminen vie aikaa.

Jotenkin vielä mummon kuoleman hyväksyi, hän oli saanut elää pitkän elämän (86v.), mutta äitini ja kummitätini kuolemaa en kerrassaan voi hyväksyä. Molemmat lähtivät aivan liian aikaisin ja niin kauhealla tavalla.

Kyllä surulliset uutiset ja nämä kuolemantapaukset, sairaudet ovat kovettaneet ja opettaneet. Olen itsekin ollut vakavasti sairas, joten tiedän, mitä se on, kokenut itsekin kuolemanpelkoa. Elämä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista vaan jotain aivan muuta. Mutta nämä kokemukset ovat minua kasvattaneet ihmisenä. Olen aina ollut tunneherkkä ihminen, mutta silti jostain käsittämättömästä lähteestä olen saanut nyt hirmuisesti voimia jaksaa. Tuntuu aivan käsittämättömältä oikeestaan... tammikuussa vielä ajattelin, että en pystyisi elämään näiden tunteitteni kanssa...

Voimia hirmuisesti sinulle ja kaikille muillekin. Kyllä me tästä selvitään - päivä kerrallaan. Niin meidän läheisemmekin olisivat varmasti halunneet meidän jaksavan jatkaa elämää.