Re: Surua surun perään

Hei!

Otan osaa suureen suruusi!! Itselläni kuoli pappa 69-vuotiaana yllättäen sydänkohtaukseen 20.12.2010 ja isäni kuoli nyt 1.3.2011 ruokatorvensyöpään vain 50-vuotiaana.Syövän piti olla parantunut, koska isäni sai terveenpaperit joulukuussa sairastettuaan syöpää huhtikuusta 2010, joten ei vuotta mennyt kun isäni kuoli syöpään.

Isä lähti lääkemuutoksiin helmikuun alussa ja siltä reissulta ei enään kotia tullut. Sairaalassa yhtäkkiä kunto romahti ja isäni meni sekaisin maksatoksisuuden vuoksi ja ei onneksi tullut ymmärtämään mitä hänelle tulee tapahtumaan. Minulle tuli täytenä järkytyksenä kun ilmoitettiin että isäni on terminaalivaiheen syöpähoidossa ja saattohoito kesti lauantaista tiistaihin, jolloin isäni kuoli. Kaikki kävi siis todella nopeasti mutta onneksi isä ei tullut tietämään mitä hänelle tapahtuu, koska hän olisi vain murehtinut miten minä ainut lapsi, tulen selviämään hänen kuolemastaan, koska olimme niin läheisiä ja asuimme samassa talossa perheeni kanssa, isä toisessa päässä ja me toisessa päässä taloa. Myös lapseni 6v ja 3v olivat isälleni kaikki kaikessa ja hän heitä hoiti paljon. Hän olisi niin surrut miten lapseni toipuvat toisen pappan kuolemasta näin lyhyessä ajassa. Ja vaikeaa tämä on ollutkin...

On niin uskomatonta ymmärtää miten kaksi niin läheistä pappaa on yhtäkkiä poissa meidän elämästämme...

Ja sitten meidän hyvä ja rakas ystävä teki itsemurhan 2009 syksyllä aivan yllättäen. Siitä toipuminen oli hyvin rankkaa, koska kuolemalle oli vaikeaa löytää tarkoitusta. Isäni kohdalla saan lohtua siitä ettei hänen enään tarvitse kärsiä, koska loppuvaiheessa hänellä oli kovat kivut. Pyysin jo jumalaa ottamaan isä luokseen, koska sitä kipua ja levottomuutta oli niin vaikeaa katsoa!

Koko tämä aika on ollut kuin pahaa unta ja minulla on sama tunne kuin sinullaetten uskalla vastata puhelimeen kun joku taas soittaa ja sanoo, että nyt on joku rakas ja läheinen kuollut...itsellä ei tosin ole minkäänlaista kuoleman pelkoa enään, koska tiedän että rakkaita ja läheisiä on paljon vastassa kun minusta aika jättää...

Toivotan sinulle oikein paljon voimia ja jaksamista surussasi!! Kyllä tästä vain jotenkin selviää, koska ei ole vaihtoehtoa!! Päivä kerrallaan ja välillä minuutti kerrallaan mutta elämän täytyy jatkua ja uskon siihen että meillä on jo syntymästä asti määrätty päivä, jolloin elämän tehtävämme on tehty. Pappan elämäntehtävä päättyi 20.12 ja isäni 1.3.. Nyt me sitten jatkamme ja etsimme omaamme...