Re: Vertaistukea 20-30-vuotiaista vanhempansa menettäneistä

Minä kohta 24v nainen menetin isäni tammikuussa 2013. Olin kieltänyt kuoleman niin hyvin, että vaikka olin paikalla kun isä nukkui pois, en uskonut että isä oikeasti kuolisi, olin toiveikas loppuun asti. Kuoleman jälkeen olin ensin helpottunut, olihan nyt kaikki tuska ja huoli poissa. Kesällä helpotuksen tilalle tuli hämmentynyt odotus, odotin iskää kotiin edelleen. En uskaltanut poistaa edes hänen numeroaan kännykästäni kun niin kovasti odotin että iskä vielä tulee takaisin. Kun lopulta loppukesästä ymmärsin ettei iskä enää palaa, muserruin salaa täysin. Vain mieheni tietää että kaiken ajan minkä vietän yksin kotona minä itken. Itken ja huudan. Huomaan hokevani paljon "Tulisit jo iskä kotiin, minulla on kamala ikävä! Mikään ei ole niinkuin ennen! Haluan kaiken takaisin!" Mieheni joutuu hakemaan joskus minut suihkusta pois koska jään sinne itkemään yksin. Tuntuu että pienikin hetki yksin ajatuksieni kanssa saa ikävän kasvamaan suunnattomaksi. Olen myös huomannut kuinka muut jatkavat elämäänsä ja minä itse (joka olin aluksi niin vahva) olenkin nyt vain surun murtama ja ainoa joka ei halua mennä eteenpäin vaan haluaa kaiken olevan niinkuin ennen. En vaan pysty hyväksymään sitä ettei iskä palaa enää ikinä takaisin... Voi jos tähän olisi joku ratkaisu niin kuulisin sen kyllä mielelläni....