Re: Vertaistukea 20-30-vuotiaista vanhempansa menettäneistä

Hei!
Olen 32-vuotias nainen ja minulla on 13-vuotias poika.
Minun äitini kuoli viikko sitten kahden vuoden taistelun jälkeen. Oikeastaan hänen syöpätarinansa alkoi jo vuonna 1991. Silloin häneltä leikattiin ensimmäinen mahasyöpä. Siitä hän parani kokonaan.
Vähän yli kaksi vuotta sitten leikattiin rinasyöpä, joka myös saatiin pois kokonaan. Sitten melko tarkkaan kaksi vuotta sitten todettiin uusi mahasyöpä, joka ei yllätykseksemme ollut sama, joka oli 20 vuotta sitten vaan täysin eri syöpä. Ei myöskään ollut mitään tekemistä edeltävän rintasyövän kanssa.
Mahasyöpä leikattiin ja oltiin optimistisia, että kaikki saatiin pois. Vuosi meni hyvin, ei löytynyt etäpesäkkeitä. Kuitenkin syksyllä murtui lonkka, joka jouduttiin leikkaamaan kolmeen kertaan. Kun se oli jo melkein parantunut, alkoi äidin nielusta tulemaan verta. Hänet veitiin sairaalaan 3.12 suhteellisen hyvässä kunnossa. Tehtiin gastroskopia, jossa näkyi kasvain ruokatorvessa. Näytteessä todettiin syövän uusiutuneen. 20.12 äiti nukkui pois rauhallisesti nukkuessaan.

Loppu oli hyvin nopea, verrattuna siihen, miten äiti oli taistellut. Hän oli vielä viikkoa ennen kuolemaan pirteä ja senoloinen, että lähtee vielä kotiin. Kuihtuminen tapahtui todella nopeasti.

Nyt viikon jälkeen on vaikea uskoa, että äitiä ei enää ole. En voi uskoa, että en voi enää soittaa äidille. Äiti ei enää lelli minun poikaa pilalle, ei enää soita vain kysyäkseen miten meidän koira voi.
Kun tuo koira tunkee kuononsa syliin, on vaikea olla ajattelematta äitiä, joka toi koiran meille pentuna. Äiti tiesi, että halusin juuri tuollaisen...
Kukaan ei tunne minua niin kuin äiti. Ei poika, ei mies, ei kukaan. Äiti tiesi aina mitä on tekeillä.
En voi tehdä muuta kuin antaa kyynelten valua. Ei koko ajan, vaan ihmeellisinä puuskina. Missä ja milloin vain. Joka kerta se helpottaa vähän, kunnes tulee taas mieleen jokin asia joka tuo mieleen äidin.
Jonain päivänä tuon pohjattoman surun on pakko helpottaa, mutta siihen asti suren niin paljon kuin vain tuntuu.
Ehkä minua auttaa ajatus, että äiti ei enää kärsi. Hänen ei tarvitse taistella eikä huolehtia mistään. Hänen on hyvä olla. Hän pääsi nyt isänsä ja veljensä luo, joita hän on kaivannut jo monta kymmentä vuotta.