Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Vertaistukea 20-30-vuotiaista vanhempansa menettäneistä

Hei,

Olen 31-vuotias nainen Itä-Suomesta. Menetin äitini noin vuosi sitten, hän sairasti munasarjasyöpää. Suru on taas kovasti ollut pinnalla ja äiti mielessä viime aikoina. Mieleen palaavat vuoden takaiset tapahtumat ja tuska. Vieläkin tulee päiviä, kun mieleni torjuu ajatuksen, etten näe äitiäni enää koskaan. Sen tiedon loputtomuus on välillä liian suurta. Toisina päivinä kuitenkin hyväksyn asian niinkuin se on. Suru liikkuu puuskittain...

Se ikävä, niin. Ja kaipuu, sekin on valtavan suurta ajoittain. Minua on auttanut paljon katsella valokuvia äidistä ja erityisesti vanhoja valokuvia, joissa minä olin lapsi. Joku on sanonut, että suru herättää ihmisen sisältä surevan lapsen ja itseään tulisi kohdella yhtä ymmärtäväisesti ja kiltisti kuin pientä lasta kohdellaan. Melko osuvasti sanottu. Tämän lisäksi sureva tarvitsee aikaa, tilaa, rauhaa, lepoa ja itsestään huolehtimista. Omalla kohdallani olen pitänyt tästä huolen enkä ole ollut kokopäiväisesti töissä yli vuoteen. Syön hyvin, liikun, ulkoilen paljon, kuuntelen musiikkia tai teen mitä tahansa, mikä tuntuu juuri sillä hetkellä hyvälle. Ei suruaan ehdi käsittelemään kiireisessä aikataulussa.

En tiedä onko surusta selviytymiseen muuta keinoa kuin antaa sille aikaa ja tilaa tehdä työnsä. Martti Lindqvist kirjoittaa kirjassaan Surun Tie kauniisti surusta, hänen mielestään suru on puhdistavaa. Ja tähän voin täysin yhtyä, koen asian samoin omalla kohdallani: "Välillä minusta tuntuu, että puolet elämästä olisi jäänyt minule tuntemattomaksi ilman tätä kokemusta. Tunnustan sen elämän rikkaudeksi, vaikka en koskaan olisi halunnut luopua minulle niin tärkeästä ja rakkaasta ihmisestä."
Äitiään Ikävöivä | 13.11.2013 klo 20:38:39