Re: Aivosyöpä

Jaksamista sinulle muz1!
Minulla on omakohtainen kokemus poikani sairastumisesta syöpään, tutkimukset, hoidot ja lopulta saattohoito kotona. Poikani oli 21-vuotias kuollessaan kesällä 2009. Sairaus todettiin hänellä reilu vuosi ennen kuolemaa. Hänen syöpänsä oli tosi harvinainen ja aggressiivinen. Hoitona hänellä olivat sytostaatit ja sädehoito, mutta mistään ei ollut mitään apua, etäpesäkkeitä ilmestyi milloin mihinkin.

Kyllä nyt jälkeenpäin, ihmettelee, että miten olen tästä kaikesta selvinnyt menettämättäni järkeäni. Alkuunsa, kun sairaus todettiin, niin minulla alkoi raivoisa tarmo saada tutkimukset kiireisellä aikataululla alkuun ja sitten hoidot. Elettiin päivä kerrallaan, luoden uskoa nuoreen mieheen, että kyllä tästä selvitään!

Tutkimukset ja hoidot yliopistosairaalassa etenivät nopeasti. Sitten tutkimusten ja hoitojen jälkeen 9 kk kuluttua tuli tyly tieto, hoidot lopetetaan! Silloin jäin vuorotteluvapaalle, jotta sain olla poikani tukena ja turvana yötä päivää. Hoitojen aikaankin olin töistä pois, jotta voin olla sairaalassa pojan kanssa.

Meillä oli poikani kanssa tosi syvällisiä keskusteluja (joskus aamuyöstä, kun kumpikaan ei saanut unta); puhuttiin kuolemasta, hautajaisista, hautapaikasta yms. Itkettiin ja naurettiin yhdessä. Poika kapinoi tietysti sairastumistaan vastaan, koska hän oli terve, urheileva nuori mies, joka ei ollut oikein koskaan sairastanut mitään. Hän kyllä kertoi alusta alkaen, että hän haluaa olla joko kokonaan terve tai kuolla pois.

Saimme hoitaa mieheni (pojan isän) kanssa poikamme kotona loppuun asti. Meillä oli kotisairaala tukena ja lääkitsemässä, koska loppuajasta kivut olivat niin kovat, että poikamme tarvitsi kipulääkitystä tiputuksena. Onneksi lääkitys oli sellainen, ettei hänen tarvinnut tuntea kipuja viimeisen viikon aikaan.

Olimme mieheni kanssa pojan vieressä yötä päivää ja saimme silittää hänen poskeaan ja pitää kädestä, kun hän nukkui rauhallisesti ikiuneen. Tästä menetyksestä ei toivu koskaan, suunnaton ikävä jatkuu!