Re: "Kun ikävä kasvaa niin suureksi, että sen alle jää."

Hyvää iltaa vaan tännekin.

Samaa olen itsekin pohtinut sanotaan ekan vuoden aikana äidin kuoleman jälkeen. Elämänhalu katosi kyllä multakin, mutta onneksi se tuli takaisin. Kesti tosi kauan, ennen kuin äidin jättämä aukko alkoi edes jotenkin täyttyä. Itse täytin sen muistoilla ja äidin viisailla sanoilla, jotka lohduttavat surussa. Uskon, että hän on hyvin vahvasti läsnä.

Itsekin hoidan vanhuksia ja kaikenlaista siinäkin näkee. Minulle hoitotyö on todella iso henkireikä ja elämän tarkoituksen tuoja. Toinen on mieheni ja kissani, lähiperheeni.

Niin, miksi täällä eletään, kun kuitenkin jokin päivä kuollaan? No ehkä juuri siksi, että keksitään kukin tavalla tai toisella se oman elämän punainen lanka ja sitten eletään elämänsä sen mukaan. Itselläni se punainen lanka on hoitotyö ja muiden auttaminen vapaa-ajallakin. Äidin kuoleman jälkeen myös osaa arvostaa paremmin niitä läheisiä ja ystäviä, jotka vielä ovat elossa ja se pitää kertoa heille nyt eikä vasta haudalla. Mä voin henkisesti hyvin, kun mä teen töitä ja hoidan vanhuksia. Se on mun juttuni.

Toisaalta kyllä se suru aaltoilee, esimerkiksi itselläni tulee takautumia silloin, kun hoidan jotain parantumattomasti sairasta ja etenkin syöpäpotilasta. Mä teen sen työni ja suren sitten myöhemmin. Se on välillä aika rankkaa, kun toisella on kipuja ja paha olo, mutta yritän auttaa parhaani mukaan. Muistan miten äitini oli ja ajattelen, että siitäkin selvisin. Joskus suru on läsnä enemmän, mutta yleensä ottaen ei niin paljon enää. Elokuussa tulee kaksi vuotta äitini kuolemasta.

Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka välillä rämpien pimeässä ja sokkona. Mutta sitten taas jostain näkyy pienen pieni valon pilkahdus ja sitten sitä kohti lähtee kulkemaan. En hirveästi jaksa etukäteen surra asioita. Suren sitten, kun on sen aika.

Jaksamista ja voimahaleja kaikille. Elämä jatkuu, päivä ja askel kerrallaan....