Re: Epätodellinen olo. Äidin kuolemasta yli vuosi.

Hei! Tilanteesi kuulostaa aikalailla samalta kuin omani. Olen sinua 6-vuotta vanhempi ja menettänyt isäni 1.3.2011 ruokatorvensyöpään 51-vuotiaana. Ruokatorvensyöpä on yhtäpaha kuin haimasyöpä ja vaikka isältä leikattiin ruokatorvi pois, uusi tehtiin mahalaukusta ja hän sai sädehoidot ja sytostaatit niin lopulta kuolema vei isän hyvin pikaisesti. Sairausaikaa kesti vajaa vuoden ja terveenpaperitkin sai joulukuussa mutta sitten helmikuun puolessa välissä isä meni lääkemuutoksiin sairaalaan ja kuolema tulikin sitten kahdessa viikossa, yllättäen syöpä oli levinnyt joka paikkaan ja isä sai vielä maksatoksisuuden vuoksi myrkytyksen ja meni sekaisin. Hän ei tullut edes tietämään mitä hänelle tulee tapahtumaan. Olin hänen luonaan saattohoitovaiheessa ja silti vain halusin uskoa, että isällä on jokin muu tauti, josta hän vielä paranee. Uskoin ja luotin siihen vaikka näin miten heikossa kunnossa hän oli.

Olen ainut lapsi, vanhemmat eronneet ja isänisä kuollut, Isän äiti on pahasti dementoitunut eikä ymmärrä isän kuolemaa. Aikalailla yksin järjestelin hautajaiset, perunkirjoitukset ym asiat ja silloin vain oli pakko puskea eteenpäin ja suru ja osittain surematta. Kun sitten kaikki asiat sain hoidettua ja kesäkin meni jotenkin sumussa, niin nyt alkaa vasta valjeta ettei isää enään ole. Olin hänen kanssaan tosi läheinen, niin kuin sinä kerroit olevasi äitisi kanssa. Se tunne kun tajuaa ettei nää enään isää, ei voi puhua hänelle eikä kuulla hänen ääntään, se tekee niin kipeää että tekisi mieli vain huutaa ikävää. Isänpäivä viime sunnuntaina oli kamala.

Onneksi sinulla on siskot ja äitisi miesystävä tukenasi. Yksin en olisi jaksanut käydä tätä läpi ja minun tukeni on perheeni. Kaksi lasta ja mies, jotka antaneet minulle syyn nousta ja hoitaa arkiaskareet. Ja eihän se isäkään olisi halunnut, että minä lopetan elämisen hänen kuoleman myötä. Lupasin isälle silloin kuolinvuoteella että hän saa lähteä, kyllä me pärjäämme ja sen lupauksen olen aikonut pitää.

Tämä kirjoittaminen tänne on hyvää terapiaa ja ymmärtää ettei ole yksin ajatustensa kanssa, koska eihän näitä tunnemyrskyjä voi ymmärtää kukaan muu kuin joka on kokenut saman, vanhemman kuoleman. Pitäkäämme me puoliorvot yhteyttä ja toivotan sinulle jaksamista ja voimia ja muista, ettet ole yksin surusi kanssa. Meitä kohtalotevereita on ja mitä masennusoireista puhuit, tunteesi on varmasti osa surutyötä joka aikaisemmin on jäänyt osittain tekemättä. Minulla on aivan samanlaista. Välillä on virtaa ja välillä kaikki paikat sekaisin eikä mikään kiinnosta ja ajattelen vain isää. Mutta muista jos tilanne muuttuu ja olosi pahenee, hae keskusteluapua. Minä käyn juttelemassa psykologin kanssa ja koen siitä olevan apua. Minulla on näitä kuolemantapauksia kertynyt paljon viimeaikoina. Pappa 2007 syöpään, hyvä ystävä 2008 itsemurha, pappa 2010 sydänkohtaukseen jouluna ja isä 2011 syöpään. Viimeinen niitti oli tämä isän kuolema, joka oli niin kauhea shokki, että halusin keskustella ammatti-ihmisen kanssa.

Voimia jatkossa ja pidä itsestäsi huolta. Toivottavasti kirjoitat tänne jatkossakin kuulumisia...