Lepää rauhassa äiti!

Nyt se sitten tapahtui. Ei ole kauaa siitä kun vilkaisin tänne ja jollain tasolla tiedostin sen että tulen tänne itsekin kirjoittamaan...mutta se tuli nopeammin kuin luulin.

Äiti kuoli 6 päivää sitten. Diagnoosi metastasoineesta keuhkosyövästä oli tullut marraskuussa, sitähän äiti ei meille kertonut...ja tammikuussa sitten selvisi että kyseessä on pienisoluinen keuhkosyöpä. Silloin äiti kertoi meillekin.

Me kaikki taidettiin ajatella että saataisiin aikaa lisää. Vaikka kuinka etsin tietoa ja luin, en tajunnut...ja äiti halusi elää, todella kovasti. Sädehoito oli auttanut päänsärkyihin joista ei tietenkään tiedetty ja sytostaattien aloitusta äiti odotti niin kovin että oli sen lääkärillekin useampaan kertaan maininnut.

Ei mennyt kuin 9 päivää siitä kun sytostaatit oli vihdoin ja viimein aloitettu, kun äiti joutui sairaalaan. Siellä 3 päivää oltuaan tuli tieto massiivisesta keuhkoemboliasta ja äiti siirrettiin saattohoitoon. Mikä järkytys se on mahtanut olla niin elämänhaluiselle ihmiselle!
Saattohoitopaikassa äiti ehti olla reilun vuorokauden kunnes tuli aika lähteä pois tästä maailmasta. Me ollaan siskon kanssa hukkumassa suruun. Tätäkö tää nyt on?! Miten näin syvän surun kanssa voi elää?

Ajatuksissa pyörii vain se että äiti olisi halunnut elää. Kuinka kauheat henkiset tuskat äiti onkaan kantanut kun on saanut tietää...erityisesti se viimeinen vuorokausi :'(

Tiedän, tästä selviää. Sitähän kaikki sanovat. Mutta onko se oikeesti totta?
Ei tunnu siltä. EI, EI MUN ÄITI!