Re: Lepää rauhassa äiti!

Syvä osanotto, ja jaksamistä, sitä teille toivon.

Oma äiti kuoli 2 vuotta sitten. Ensimmäinen puoli vuotta oli niin vaikea, että joka aamu kun silmäni avasin, laitoin ne takaisin kiinni ja ajttelin, että tämä ei ole mun elämä. Tähän elämään en halua herätä. Se oli kuin unessa kulkua. Ihmettelin, miten ihmiset edelleen ostivat kaupassa ruokaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin kuplan sisällä, josta ei ollut poispääsyä. Kuin laulussa sanotaan: "Tämä on totta". Ja nyt se oli totta, minun elämässäni. Ei enää unta, ei jotain joka "ehkä" joskus tapahtuu, tulevaisuudessa. Se oli "nyt".

Ainoa toivo johon takerruin, oli aika. Ajattelin, että ihminen ei voi oksentaa ja itkeä näin paljon kovin pitkään, surun on pakko helpottaa jossain vaiheessa. Mutta se oli kyllä koko tähänastisen elämäni pisin syksy.

Asteittain pahin kipu alkaa helpottaa. Se, koska, kenenkin kohdalla, sitä ei varmaan kukaan tiedä. Pitää vain jaksaa siihen asti. Itse tunsin syyllisyyttä, kun surun lomasta alkoi pilkahdella ilon aiheita. En halunnut päästää irti, halusin pitää kiinni surusta, niin paljon äitiäni rakastin.

Itselläni oikeastaan vasta 1,5 vuoden kohdalla (eli tänä keväänä) huomasin, että pystyin kantamaan surua mukanani ilman, että se enää painoi niin raskaasti. Pystin hengittämään, muistelemaan, syömään normaalisti, lukemaan kirjoja,käymääm lenkillä. Joka asekeleella jonka otin, kannoin mukanani muistoa äidistä.

Joskus suljen silmät ja ajattelen, että istut vieressäni bussissa. Sanot minulle, että selviät kyllä. Olet kanssani koko ajan, vaikken sinua näe. Olet osa minua. Olen onnekas, sillä minua rakastettiin. Ja siksi se sattuu niin paljon.