En vain kestä enää

Laura Pausinin kappale Without You soi tätä kirjoittaessani ja nielen kyyneleitä. Pian on 6kk siitä kun oma mieheni nukahti. Tuhkahautauspäivä merelle lähestyy ja valmistelut ovat hyvällä mallilla. Elämä on jatkunut tuskasta huolimatta, mutta kyllä olen meinannut meren juosta jo monta kertaa.

Luulin jo hetken että suunta tästä tuskasta on paranemaan päin mutta nyt näyttää siltä, että syöksyn päätäpahkaa sinne alimpaan helvettiin uudestaan.

Minulle on sanottu, että tuhkausmatkan jälkeen varmaan helpottaa, mutta en jaksa siihen uskoa. Lasten takia pitäisi jaksaa, mutta ei sekään lause auta. On tyhjä olo ja millään ei ole merkitystä. Olen opiskelija, joten arki on enemmän itsestä kiinni. Ei ole työkiireitä, ei työyhteisöä, ei myöskään niitä joille pitää selittää, miksi on punaiset silmät tai ei oikeisn jaksa. Helppoa siis kuin mikä. No ei todellakaan. Käyn lenkeillä kun voin ja musiikki hoitaa mieltäni ja välillä pahimpina hetkinä lääkekin, silti tuntuu, etttei näin voi käydä. En halua luisua takaisin siihen alkuajan romahdustilaan.

Kirjoittaminen selkeyttää ajatuksia, mutta ei se ole keskustelukumppani tai paras ystävä. Ystäviä en enää kehtaa vaivata, kun tuntuu, että pitäisi jotenkin jo vetää itseään ylöspäin. Ei kukaan muu jaksa, minua. Lasten on kestettävä liikaa itkujani ja laahustavaa hahmoani. Inhoan itseäni!