Re: Eutanasia omaisen näkökulmasta

Olen täysin samaa mieltä eutanasian suhteen kuin sinä. Itse myös seurasin viereltä isäni kamppailua syöpää vastaan. Vaikka saattohoito kesti vain neljä päivää ne olivat elämäni pisimmät ja kamalimmat päivät. Pelkäsin öitä ja sitä, kuinka isäni kärsii sairaalassa kivuista vaikka kipulääkkeet olivat maksimissa. Bonuksia sai sallitut määrät mutta se tuska ja kipu näkyi hänessä vaikka isä olikin jo saavuttomattomissa, omassa maailmassaan. Öisin sain sitten viestiä isän kumppanilta kuinka hän on tuskissaan ja mikään ei auta.. Toivoin vain joka hetki, että isä pääsisi pois. Neljännen päivän aamuna soitto sitten tuli ennen kuin ennätin sairaalaan, että isä oli nukkunut pois rakkaansa ollessa vierellä. Olin niin helpottunut, että nyt se on ohi! Seuraavan yön nukuin levollisesti ja hyvin pitkästä aikaa, kun tiesin, että isällä nyt kaikki hyvin vaikka oma ikävä oli niin suunnaton. Silti tärkeintä oli ja on että isällä ei enään kipua!

En todellakaan toivoisi kenellekkään samaa kohtaloa ja koen, että kun kaikki toivo on todella mennyttä, jäljellä vain suunnatonta kipua ja kärsimystä niin miksi se kaikki pitää kestää eikä vain pääsisi nätisti pois mahdollisimman vähällä tuskalla?? Onko se todella niin väärin??

Olisin saanut itsekkin pitää isääni kädestä kuolin hetkellä ja antaa hänen rauhassa nukahtaa pois ilman ylimääräistä kipua...
Uskon ainakin, että se olisi ollut kaikille osapuolille paljon parempi tapa lähteä tästä maailmasta kuin se miten isä joutui lähtemään. Ilman tyttärensä läsnäoloa ja suurissa kivuissa. Onneksi kuitenkin isän rakas oli paikalla kuolemanhetkellä. Se lohduttaa paljon. Se että isä olisi kuollut yksin, olisi kamala kestää.