Nuori äiti + mies kuolemassa

Noita aiempia ketjuja selatessani huomasin, että täällähän näyttää olevan paljon kohtalotovereita! Monessa poruksassa olo niin ulkopuolinen, kun kukaan ei ole ollut vastaavassa tilanteessa, eikä tiedä miten minuun pitäisi suhtautua. Tuntuu vain että ennen 30-vuoden ikää olen ehtinyt kokea aivan liian paljon kaikkea.

Mieheni on sairastanut pitkään harvinaista sairautta, jonka kanssa on kamppailtu koko suhteemme ajan ja kaiken piti kääntyä hyväksi viime vuonna uusien hoitojen myötä. Toisin kuitenkin kävi ja 31-vuotias mieheni sai syöpädiagnoosin. Viime vuonna tilanne näytti vielä valoisalta, kun syöpä pystyttiin leikkaamaan. Oli kuitenkin jo levinnyt imusolmukkeisiin ja nyt pari viikkoa sitten kuulimme murskaavan tiedon: syöpä on uusinut ja levinnyt ja elinaika on n. 1 vuosi. Muutaman vuoden sisään olen menettänyt äitini, appivanhempani ovat käyneet lähellä kuolmaa ja nyt sitten vielä miehenikin.

Lapsemme on kohta 3-vuotias ja olimme päättäneet jatkaa normaalia elämää mahd. pitkään ja yrittää esikoiselle sisarusta. Nyt rankat hedelmöityshoidot päättyivät kuitenkin tuloksettomina ja joudun samaan aikaan kamppailemaan sekundäärisen lapsettomuuden, tulevan yksinhuoltajuuden ja puolison kuoleman kanssa.

Lähes joka vuosi olemme miettineet, jospa tämä vuosi olisi edeltäjäänsä parempi. Jospa nyt ei tapahtuisi mitään kovin traagista ja saisimme vihdoin normaalin elämän. Ja joka vuosi tapahtuu jotain entistä isompaa, mitä ei ole aiemmin pystynyt edes kuvittelemaan. Nyt en enää edes odota mitään ihmettä, kun tiedän seuraavien vuosien olevan vielä edeltäjiään rankempia.

Saan jatkuvasti kuulla, että "kyllä minä selviän, kun olen näin vahva" ja kuinka nyt pitäisi vain "nauttia näistä viimeisistä hetkistä". Mutta entä jos en aina haluaisi olla vahva! Jos haluaisin vain normaalin elämän! Pitäisi koko ajan olla maski kasvoilla, kun me nyt "nautimme näistä yhteisistä päivistä", vaikka hampaat irvessä. Niinpä niin. Samaa lapsiperhearkea tässä kuitenkin eletään joka päivä seuraavan vuoden ajan kuin ennenkin, nyt vain huoli ja hoidot varjostavat jokaista päivää. Ei meillä ole mahdollisuutta ottaa sapattivapaata ja lähteä kiertämään maailmaa tai tehdä mitään muutakaan mitä oli kuvitellut tekevänsä, jos saisi tietää elävänsä enää hetken! Määräaikaisella työsuhteellani ei pidetä edes pitkiä sairaslomia. Millä sitten elätän lapseni, jos työ menee alta hermoloman takia?

Tuntuu etten saa edes surra, kun minulla nyt sentään on elämä edessä, toisin kuin miehelläni. Enkä saa surra lapsettomuutta ja sitä että lapseni jää ei koskaan saa sisaruksia, kun kerran minulla on jo yksi ihana lapsi. Oman tulevaisuuteni sijaan minun pitäisi keskittyä mieheeni. Silti suru kaikkien tulevaisuuden suunnitelmien menettämisestä on olemassa.

En tiedä, miten ihmeessä tulen selviämään henkisesti tai taloudellisesti? Miten ja missä vaiheessa kertoa lapselle? Mutta niin kai tästä tilanteesta ovat tuhannet muutkin selvinneet, joten ehkä mäkin vielä joskus saan normaalin elämän.