Re: Kuolemanpelko

Minä olen miettinyt ihan samaa asiaa, että miksi näyttää että joillakin menee aina kaikki todella hienosti, että suurin vastoinkäyminen on ehkä auton rikkoutuminen(siis sen uuden mersun)vai näyttääkö se vain siltä.

Vai onko muka oikeasti totta että kellekkään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa (ne jotka ovat pääseet helpola niin pääsevät jatkossakin helpolla)itsestä alkaa hiljaleen tuntumaan että on joku juhta.
pitäisikö siis tässä olla ylpeä että jaksaa kantaa niin paljon?

Olin koulukiusattu koko peruskoulun ajan, kun olin teini sisko pieksi äidin. Sairastuin syömishäiriöön. Muutin pois kotoa heti peruskoulusta päästyäni, rakastuin itseäni 9vuotta vanhempaan mieheen joka pisti minut tossun alle, sieltä kun pääsin niin
isä halavautu, 8vuotta sen jälkeen äiti kuoli syöpään, nyt huolehdin isästä ja milenterveyskuntoutuja veljestä. Kärsi, kärsi, kirkaamman kruunun saat..joo en taho koko kruunua, kiitos riittää!!

Vaikka välitän isästä ja veljestä, on ihan tervettä välillä miettiä näitä...

Äitini kuolema mullisti siis koko elämäni, elämän katsomuskin meni uusiksi, ihan oikeasti täältä lähtee jokainen vuorollaan, toiset aikasemmin ja toiset myöhemmin. Mitä sen jälkeen sitä ei oikeasti KUKAAN tiedä, sillä kukaan ei ole palannut sitä kertomaan.


Olen ajatellut että tärkeintä on vain olla tässä hetkessä. Olen kuitenkin säilyttänyt huumorintajuni, ihmisrakkauteni ja osaan nauttia elämän pienistä iloista. Taitaa olla että yhtä oikeaa vastausta elämän tarkoituksesta tai sen kulusta ei ole ole edes olemassa. Näillä on vain mentävä.


elämä on.