Kokemus äitini kuolemasta

Menetin äitini kun olin 9-vuotias. Muistan kuinka hän kertoi kylpyhuoneessa minulle olevansa hieman sairas ja en saa ihmetellä jos hän itkee välillä. En ymmärtänyt sillä olin vielä niin nuori, äitini taistelu syöpää vastaan kesti pari vuotta, en muista tarkkaan.

Minulle tai sisarilleni ei kerrottu tarkkaan että miten paha äitini sairaus on ja että selviääkö hän. Juttelin äitini kanssa ja puhuimme kuinka hänen parannuttuaan kilpailemme kumman hiukset ovat pidemmät.

Pian kuitenkin äitini oli jatkuvasti sairaalassa ja isäni vietti aikaa siellä, jolloin isovanhempani hoitivat minua ja sisaruksiani kotona. Tiesin sisälläni ettei kaikki ole kunnossa,sillä äitini pääsi vierailulle kotiin ja hänellä oli joku pussukka mihin kertyi nestettä jota piti kannella ympäriinsä.

Muistan kuinka pelkäsin että kaverini saisivat tietää sairaudesta, pelkäsin että he näkevät äitini peruukin ja yritin usein piilotella sitä. Joskus jopa kuvittelin kun äiti istui sohvalla ja tuijotti ulos ikkunasta että hän on vain ''haamu'', hän on kuollut ja että näen harhoja. Aloin vieraantua äidistäni, enkä oikein viettänyt hänen kanssaan enää aikaa. Hän ei tuntunut enää samalta.

Yhtenä päivänä menimme käymään sairaalassa, äiti makasi sängyllä turvonneena ja luultavasti melko tajuttomassa tilassa. Meille lapsille sanottiin että sanokaa äidille hyvästit ja halatkaa. En tajunnut että tuo oli viimeinen kerta kun tulen näkemään äitini. Sanoin pikaiset ''heipat'' äidille ja halasin kevyesti. Seuraavana päivänä serkkuni tulivat meille kylään ja heillä oli kukkia. Ihmettelin tilannetta ja sanoin serkulleni että voinko tulla heille tänään kylään. Hän vastasi että nyt ei ole ehkä ihan hyvä hetki.

Seuraavaksi isäni pyysi meitä sohvalle istumaan ja hän kertoi että äiti on kuollut. Vaikka olin aavistanut tilanteen olin syvästi järkyttynyt. Pikkusiskoni ei edes ymmärtänyt mitä kuolema tarkoitti. Isäni sanoi että kyllä me selvitään. Sen jälkeen asiaa ei käsitelty. Itkin usein yksin ja mietin asiaa, kukaan ei ollut puhumassa kanssani.

Hautajaiset olivat kamalat. Perheeni ei ole tottunut näyttämään tunteitaa, joten kyyneleitä yritettiin pidätellä. tottakai minä itkin kovasti, toivoin vain että hautajaiset olisivat ohi ja pääsisin jatkamaan kesälomaa.Hautajaisten jälkeen asiaa ei taaskaan käsitelty. Yli 9 vuoteen asiasta ei ole puhuttu, asia unohdettiin kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut.

Isäni yritti piristää minua ostelemalla minulle kaikkea mitä halusin, mutta sekin loppui noin 5 vuoden jälkeen, jolloin minulla ei ollut mitään piristystä. Taisin 15-vuotiaana masentua/ seota, sillä aloin sekoilemaan alkoholin ja poikien kanssa. Minua ahdisti suunnattomasti AINA ja varsinkin kun olin yksin. Ei ollut ketään kenen kanssa puhua.

Löysin poikaystävän 16-vuotiaana. Hän oli ensimmäinen jonka kanssa koskaan uskaltauduin keskustelemaan äidistäni. Se oli ensimmäinen kerta kun pääsin kertomaan elämästäni ja siitä kuina minua ahdistaa ja että ikävöin äitiäni suunnattomasti! itkin tuntikausia ja tunsin helpostusta. Olin vihainen isälleni koska asia unohdettiin ja edelleen tunnen surua ja ahdistusta kuolemasta.

Tajusin 17-vuotiaana että olotilani ei ole normaali. Olin tuntenut niin jo melkein 8 vuotta! Käännyin psykologin puoleen ja sain 5 tapaamista. Pääsin viimein avautumaan jollekkin ja hän kuunteli. Se oli aivan uskomattoman helpottavaa ja parasta elämässäni. Kävin poikaystäväni kanssa äitini haudalla ja tein muita harjotuksia jotka auttoivat minua.

Nyt olen 19-vuotias, päässyt hieman eteenpäin, edelleen saman miehen kanssa yhdessä. Välillä tunnen edelleen ahdistusta ja toivoisin että saisin edelleen jostain apua. En uskalla mennä terveyskeskukseen ja pyytää apua sillä alan aina itkemään kun joudun puhumaan äidistäni, vaikka edes vähän koitan puhua. En tiedä mitä teen, mutta toivon että elämäni jossain vaiheessa olisi onnellista tästä helvetistä huolimatta. Kaipaan äitiäni aina ja rakastan häntä, vaikka en koskaan päässyt sanomaan sitä hänelle.<3