Se hyökkää kulman takaa

Suru..kaipaus..ikävä..

Välillä menee todella hyvin ja sitten se tulee kuin hyökyaalto ja vie mennessään - kamala, puristava tunne rinnassa.

Vuosi leskeyttä täyttyi pari viikkoa sitten..
Oli jotenkin outoa, että joulu meni tosi mukavasti - mutta sitten tuli uusi vuosi...voi luoja, mikä masennus ja itkua pari päivää..
Ja koko tämä vuosi ollut kamalaa vuoristorataa - enempi vain niitä alamäkiä, kunnes pari vkoa ennen vuosipäivää tuli jyrkkääkin jyrkempi alamäki, joka alkoi (toivottavasti) nyt tasaantua..

Mulle on jäänyt - lähes porautunut - mieleeni yksi keskustelun otsikko täältä foorumista "kun ikävä kasvaa niin suureksi että sen alle jää" Alkutaipaleella mietin, mitä sekin tarkoittaa - enää ei tarvitse miettiä...tuo lause on juuri sitä, mitä joutunut tuntemaan liiankin usein. Jotenkin hullua, että se ikävä on kasvanut suureksi vasta runsas puoli vuotta hänen poismenonsa jälkeen - luulin pääseväni ns vähällä, kun surutyötä tehtiin jo koko sairauden ajan..

Moni sanoo, että ensimmäinen vuosi on se vaikein - kaikki merkkipäivät pitää käydä ns läpi jne.. Mulle se on ollut enempi mieheni sairauden etenemisen läpikäyntiä - "vuosi sitten tänään..." kunnes maaliskuussa ei enää löytynyt kalenterimerkintöjä - hän ei enää jaksanut merkitä olotilojaan jne..
Pääsiäinen oli kiduttavaa...edellisvuonna pääsiäisviikolla saimme kuullajostain kasvaimesta, vuosi sitten silloin alkoi saattohoito, kestäen viikon tänä vuonna vietimme sitä ilman häntä - kärsimysjuhla..

Vielä on pari "merkkipäivää" jotka pitää ylittää - ehkäpä sitten voisi kokeilla, jos pääsisi alkuun ja voisi ylämäkitaival alkaa..

Voimia teille kaikille, jotka tarvotte samanlaisin askelin