Re: Se hyökkää kulman takaa

Osanottoni sinulle. Minun miehen kuolemasta tulee huomenna 4.5. 6 vuotta, kalenterissa se oli perjantai. Jokainen vuosipäivä tähän asti on ollut ahdistava, vaikka aikahan on jo ehtinyt parantaa pahimmat kivut. Mutta ei ole ollut päivääkään ettenkö olisi häntä ajatellut jossain tilanteessa. Eilen ja tänään verenpaine on heitellyt, ahdistaa välillä, mutta mitäpä sille voin, elettävä tunne on.

Minulla ensimmäinen puoli vuotta meni huomaamatta, olin kai niin turta, etten tuntenut muuta kuin möykyn rinnassa. Hän olis täyttänyt syksyllä 50 vuotta, veinkin siis 5 kynttilää haudalle. Eka joulu meni omalla painolla, toisena jouluna oltiin tytön luona. Seuraavat sitten ovat olleet uuteen opettelua ja uusien perinteiden luomista.

Itse pidin pahimpana ja ahdistavimpana sitä, ettei ollut ketään ketä koskea tai kuka olis pitänyt minua lähellä. Kosketuksen ja läheisyyden tarve teki kipeää. Nyt olen ollut muutaman vuoden miesystäväni kanssa, ja se kipu on hävinnyt, mutta edelleen elän asioita edellsen miehen kautta. Vasta jokin aika sitten lopetin sanomasta, ettei miinulla ole miestä, vaan sanon tätä uutta ystävää mieheksi. Asumme molemmat omassa kodissa, joten tuntuu oudolta sanoa niin, mutta pakko tätä on harjoitella.

Aika parantaa ja elämä kyllä kantaa, vaikka se väliin tuntuukin loputtomalta se suru ja ikävä. Minulle tilanne tuli eteen niin äkkiä, vain 6 viikoa diagnoosista, että en ollut edes ymmärtänyt, että toinen on kuolemansairas, vaikka tietenkin sen tiesin. Ei siinä ehtinut surutyötä tehdä juurikaan, viikkoa aikaisemmin juttelin hoitavan lääkärin kanssa, ja hän sanoi silloin vapun alla, että tuskin syksyä näkee. Ei nähdyt edes kesää.

Nyt on siis mennyt jo kuusi vuotta. Väliin on mahtunut iloa ja surua, mutta onneksi enempi iloa. Sitä tietenkin hälventää se, ettei toinen ole iloitsemassa lapsenlapsista, omien lasten menestymisistä ja ei ole perhejuhlissa mukana. silloin yleensä minulle pukkaa ikävän tunteen ja olen haikea, vaikka pitäisi olla seurallinen. Silloin yleensä myös itku jossain vaiheessa tulee, voi miksi-tunne. Mutta eteenpäin mennään pienin ja isoinkin askelin.

Toivottavasti osasin hiukankaan lohduttaa, meitä on niin paljon. Tämän ryhmän avulla olen itse päässyt eteenpäin. Vaikka välillä menee aikaa etten täällä käy, mutta tämä aika vuodesta tulee käytyä lukemassa viestejä ja toisinaan kerron myös omaa tarinaani.

Tsemppiä sinulle ja kaikille sureville.

Marjukka