Re: tunnelukot

Minäkin huomaan, että yritän paeta surua tekemällä asioita. En oikein osaa enää rentoutua. Olen ylivalpas ja ärtyinen.

Onko se sitten ihme, ettei tällaista tuskaa voi ottaa, ainakaan kerralla vastaan. Se on kuin valtava lumipallo joka vyöryy ylle. Jos "sulkee silmät" ja touhuaa jotain, sen voi unohtaa tai ainakin mielessään työntää sivummalle.

Ehkä se tosiaan on jokin suojamekanismi. Muutenhan tässä oltaisiin toimintakyvyttöminä jossain hullujenhuoneella. Tällä tavoin voi säilyttää jonkinlaisen kyvyn jatkaa elämää. Se tuntuu kyllä jotenkin huijaukselta, kun ei kuitenkaan ole ihan oma itsensä. Itse olen huomannut, että joko touhuaminen tai sitten ihan toinen ääripää, täydellinen rentoutuminen esim. hieronta tai kylpylässäkäynti auttaa oloa. Pysähtyminen ei onnistu ihan itsestään.