Äidin ikävä - enkeliäiti

hei,

Olen 33-vuotias ja äitini nukkui pois 8 kuukautta sitten. Äidillä oli aivokasvain (glioblastooma) jota hoidettiin 4 vuotta. Äitini oli halvaantunut juuri tuon aivokasvaimen vuoksi ennen kuin ehdittiin leikata, mutta silti äiti jaksoi kovia hoitoja ja kuntoutuksia ja sai kuitenkin elää suhteellisen hyvää elämää loppuun asti.

Itselläni varsinkin viimeiset 3kk äidin ollessa saattohoito-osastolla ottivat koville... olin ollut niin tiiviisti läsnä äidin taistelussa, ja itsekin juuri tullut äidiksi. Väsähdin keväällä ja otti aika koville, mutta sain apua ja löysin tapoja rentouttaa itseäni ja löytää mielenrauhaa.

Äidin viimeiset sanat minulle suoraan olivat "älä luovuta". Olin hämmästynyt kun äiti nuo sanat minulle sanoi... oli kuin äiti olisi tiennyt tuskani ja suruni, vaikka niin paljon yritin sitä peitellä... mutta onhan hän äitini ja tunsi minut niin hyvin. Hän halusi auttaa vaikka voimia ei enää ollut paljoa ja aika oli vähissä...

Poismenon jälkeenkin äiti on paljon läsnä mielessäni ja uskon että hän varjelee minua tuolta jostain. Kaipaan äitiä valtavasti ja surutyö on edelleen kesken, mutta uskon että olen löytänyt tavan työstää omaa suruani. Kirjoitan aika paljon ja myös muistelen äitiä ja yhteisiä hetkiämme. Vaikka itku tuleekin, se puhdistaa ja keventää oloa. Itku ei ole pahasta, se auttaa ja kuuluu suruun. En tiedä kuinka kauan surutyö vie, mutten siitä huolehdikaan sillä minulla ei ole mikään kiire "ulos". Äidinrakkaus kestää läpi kuoleman, Kaipaisin niin oman äitini neuvoja omassa tuoreessa äitiydessäni, mutta yritän työstää asioita ja löytää vastauksia... Äitini rakkaus on luonani vaikka hän onkin fyysisesti poissa.

Kuulisin mielelläni jos muilla on samantapaisia ajatuksia läheisen poismenosta...

Sydämellisesti.