Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äidin ikävä - enkeliäiti

Äitini kuoli neljä viikkoa sitten. Hän sairasti sappitiehyen syöpää, hän kuoli tasan 6 kk dg:n varmistumisesta ja noin 9kk ensimmäisistä oireista. Pahoja fyysisiä kipuja ei ollut, mutta henkinen kärsimys on sitäkin pahempi. Äidillä oli elämänhaluja ja toiveita, hän ei ollut lainkaan valmis lähtemään vielä. Äiti täytti syksyllä 70-v ja oli tähän asti ollut erittäin hyväkuntoinen.

Oli alusta saakka selvää, ettei äiti tule selviämään sairaudesta, mutta niin kauan kun on elämää on toivoa. Kunnes sekin sitten menee...

Itse uustiseen kuolemasta en reagoinut rajusti, se oli niin odotettu ja pieni helpotus, koska odostus alkoi olla piinaavaa. Äidin vointi meni vaan askel kerrallaan alaspäin. Äiti oli tajuissaan melkein loppuun saakka.

Suruani on helpottanut joka toinen viikko tutun terapeutin luona käynti, hän sattui tulemaan tosiaan kuin sattuman kaupalla viime syksynä tilanteeseen avuksi.

Ehkä olen siirtynyt tavallaan sellaisee hiljaiseen ja sisäiseen surun vaiheeseen...Ei jaksa puhua ja selittää juuri kenellekään, eikä oikein itsekään aina saa kiinni miltä oikeastaan tuntuu?

Kaipaus on valtava! JA se tukee yllättäin, yleensä kun tilanne hieman rauhottuu kotona. Lähikaupassa, suojatiellä ,missä tahansa! Miten ihmeessä en muka voi soittaa äidille ja kertoa mitä olen tehnyt ja mitä tyttöni ovat tehneet? Kukaan ei ole sanalla tavalla kiinnostunut elämästäni kuin äiti. Valokuvia katsellessa ihmettelen, miten ihana minun äitini olikaan. Miten valtava voima voi olla rakkaus omaa äitiin! Ja niin klassista, miksi sen huomaa vasta, kun äiti on mennyt pois? TAi ainakin sen huomaa eri tavalla.

Muistan joskus syksyn alussa lukeneeni täältä, että aika auttaa ja siihen uskon. Lisäksi ajattelen, että olen saanut lahjaksi elämän, sitä on siis elettävä! Mutta elämään kuuluu suru. Martti Lindqvist kirjoitti, että ihmisen elämässä on harvoin vaihetta, ettei olisi jostain surullinen. Varmaan aika totta.

En ole menettänyt ketään läheistä aiemmin, joten on myös aivan uutta minulle, miten suren? Millaisia tunteita ja vaiheita siihen minulla liittyy? eniten pelkään jotenkin jumiin jäämistä, sellaista harmaata, liikkumatonta tilaa. Onneksi nyt on kevät ja luonto vie meitä eteenpäin, vaikkei tämänhetkisistä pakkasista sitä uskoisikaan.

LAiatnpa loppuun runon, joka syntyi tammi-helmikuussa 2013.

Aavistus vain ensin…

Aavistus vain ensin,
kesä pyyhki pois senkin.
Syksy todeksi muutti sen,
mitä vieläkään usko en.

Syksy kallis, yhteinen,
on muisto kaunis, rakkauden.
Arjen toimet, suru ja nauru,
kudin kesken, tv:n pauhu.

Et ollut valmis lähtemään,
joudut luopuen kärsimään.
Enkeleihin luottaen,
kuljit matkan viimeisen.

Keveys, rauha lumihiutaleiden,
lempeästi lohduttaen.
Näky pyhä, hiljainen,
ikuisesti olen, teitä jätä en.




HLH | 19.3.2013 klo 22:46:18