Re: Lopun matkaa vierekkäin

Minun isäni kuoli keuhkosyöpään,diagnoosista 4 kuukautta,ja hän nukkui pois.Olemme tänään saattaneet hänet haudan lepoon,tämä kaikki on ollut hirvittävän raskasta.Olen yksinhuoltajaäiti,lapset vielä pieniä,ja papan menetys on ollut lapsille todella vaikea paikka.Poikani on 7-vuotias,yrittää jotenkin ymmärtää papan poismenon,mutta kuten me kaikki omaiset,emme vieläkään voi oikein uskoa että näin kävi.Tekee mieli nipistää itseään että eihän tämä voi olla totta.Miten tästä surusta pääsee yli? Äitini jäi yksin leskeksi kotitaloon,olen huolissani hänenkin jaksamisestaan.Siskoni asuu lähellä ja käy äidin luona päivittäin,itse asun lasten kanssa 50km:n päässä eri paikkakunnalla.Kannan huonoa omaatuntoa siitä että en ehdi olemaan lähellä äitiäni,suren vielä sitäkin että en päässyt isääni sairaalaan katsomaan tarpeeksi usein.Olimme lasten kanssa kyllä viimeiset päivät isän vierellä.Olen aina ollut liiankin vahvasti tunne-ihminen,ja välillä tuntuu että sydän pakahtuu tästä surusta.

Voimia kaikille kanssaihmisille,jotka ovat kokeneet saman!