Rakkautta ja valoa teidän elämäänne

Luin näitä vanhoja viestejä ja teki mieleni kommentoida tähän.

Oma lemppariveljeni nukkui pois 9 vuotta sitten. Aluksi hän sairastui leukemiaan ja toipui siitä saatuaan eräältä sisarukseltaan luuydintä. Meitä on seitsemän, joten onneksi yhden luuydin täsmäsi. Hän sai siitä seitsemän vuotta elinaikaa lisää - sitten yllättäen iski haimasyöpä, joka vei hänet muutamassa kuukaudessa.

Se oli surullista aikaa. Jo tuon leukemian aikaan pyysin hänelle rukousapua ja enkeleitä ja kaikkea mahdollista apuun. Sitten kun haimasyöpä ilmeni, en osannut oikein tehdä mitään muuta kuin rukoilla! Ei auttanut sekään, hän menehtyi taudin toteamisesta parin kuukauden sisällä. Ja kaksi kuukautta hänen kuolemastaan myös äitini kuoli. Olin jonkinlaisessa shokissa koko sen ajan.

Muistan veljeni hautajaiset hyvin, mutta äitini hautajaisista en mitään. Äitini oli kuitenkin jo yli 8-kymppinen, joten hänen lähtönsä ei ollut niin kipeä.

Nyt sairastuin itse rintasyöpään. Se on mietityttänyt minua kovasti - olen miettinyt mm. sitä miten samanlaisia olimme veljeni kanssa. Hän oli karjalaisii - eli ilo pintaan vaik syvän märkänis - ja samanlainen itsekin olen ollut. Miten paljon tämä elämään suhtautuminen on vaikuttanut sairastumiseemme?

Olen pohtinut sitä, miten veljeni piti kaiken aikaa positiivisuutta yllä. Ja miten itsekin olen niin tehnyt. Mitä olemme mahtaneetkaan piilottaa sydämiimme? Vaikka ne kaikki asiat olisi pitänyt tuoda pintaan? Tästäkö syystä itsekin sairastuin?

Monenlaisia asioita nousee pintaan, ja nyt käyn niitä läpi.

Veljeni tulee uniini joskus ja tiedän että hän on lähellä. Uskon, että Tiikeri84 sinunkin veljesi on lähelläsi. Jos pyydeät häntä uniisi, hän tulee kyllä.

Rakkaamme eivät ole meiltä poissa, he ovat lähellämme kun vaan uskallamme pyytää heitä tulemaan uniimme - he tulevat kyllä....