Re: Isä saattohoidossa, mitä tapahtuu seuraavaksi...Help!

Hei Tyär,

Otan sydämestäni osaa. Sinulla on nyt todella rankkaa.

Äitini kuoli helmikuussa alle 4 kk diagnoosista pitkälle levinneeseen haimasyöpään. Hän oli saattohoidossa Terhokodissa 3 viikkoa ja 3 päivää. Hänellä oli metastaaseja myös maksassa.

Ensimmäinen asia mikä minulla tuli mieleen sinulle sanoa; Toimi nyt kun vielä voit. Jos on jotain, mitä haluat isällesi sanoa tai haluat hänet tavata ja vaikkapa halata häntä - kannattaa toimia. En tiedä mikä on tilanteenne tuon välimatkan puolesta, mutta ehkäpä kannattaisi yrittää tavata vielä isää, mikäli hän mitenkään suostuu siihen. Tokihan kuolevan tahtoa on noudatettava. Voithan kirjoittaa kirjeenkin tai kortin, jonka avovaimo voi lukea. Toivon, että saat vielä kuitenkin tavata hänet, siis jos haluat.

Itselläni on Terhokodin ajoilta äidistä kauniita muistoja, mutta myös kauheita. Rakkaita muistoja toki nekin ovat. Olin hänen vierellään lähes joka päivä, tuntitolkulla. Muita hän ei halunnut tavata, vaan minä jouduin torpeedoimaan hätääntyneitä ystäviään ja muita sukulaisia. Ikävä homma sekin oli, kun olin kahden tulen välissä. Kärsivällisyyttä ja syvää ymmärtämistä vaatii sinulta nyt se, että et saakaan kaikkea tietoa minkä haluaisit. Varmasti tuntuu ulkopuoliselta olosi. Tyttärenä eli lähisukulaisena sinulla kuitenkin on oikeus saada tietoa lääkäriltä ja hoitohenkilökunnalta isäsi kunnosta. Luultavasti he eivät osaa/saa/voi kertoa tarkalleen elinpäivien lukumäärää, vaikka pääsisitkin kysymään asiasta. Se on ahdistavaa, kun ei tiedä tarkalleen. Toisaalta myös jotenkin armollista.

Kun äidiltäni lopetettiin sytostaattihoidot tuloksettomina 17.1. alkoi hänellä esiintyä enemmän fyysisiä vaivoja. Niitä vaivoja korjailtiin sairaalassa mitä pystyttiin, ja Terhokotiin päästyään hänen tilansa rauhoittui ja tasoittui. Noin 10 päivää hän oli vielä jotenkin "oma itsensä", sitten kunto alkoi huonontua. Maksan metastaasit aiheuttivat hänellä kaikenlaisia ikäviä oireita - hänen "luonteensa" muuttui, hänestä tuli todella levoton ja ahdistunut, hän näki painajaisia ja valveunia, erityisen väkivaltaisia sellaisia. Vierestä katsottuna hän palasi siihen tilaan, missä hän oli maailmaan tullut - avuttomuuden tilaan. Hän huuteli äitiään avuksi, jota minä sitten esitin häntä rauhoittaakseni. Päivä päivältä hän loittoni minusta ja tästä maailmasta. Ainoa asia, minkä hän pystyi sanomaan oli vastaus minulle sanoessani "Minä rakastan sinua".

Yli viikon hän oli kipupumpun avulla nukuksissa, ihanan rauhassa, levollinen ja kivuton. Neljä päivää ennen kuolemaa hän lopetti syömisen ja juomisen kokonaan. Nesteytystä ei annettu. Viimeiset viikot rukoilin, että äiti luovuttaisi. Sanoinkin hänelle pari kertaa, että olen valmis, mene vaan.

Kun isäsi on mennyt, toivon, että voisit olla yhtä valmis kuin minä olin. Valmis siinä mielessä, että kaikki tärkeät asiat on sanottu, keskeneräiset asiat puhuttu, kiitetty ja pyydetty anteeksi. On halattu ja itketty, valmistuttu tulevaan eroon.

Että kaikki on sanottu, mitä sinä haluat isällesi sanoa. Sitä sinulle toivon.