Re: Isä saattohoidossa, mitä tapahtuu seuraavaksi...Help!

Hei,
olipa järkyttävää lukea viestisi, koska juuri elin ihan samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Mieheni äiti, anoppini, meidän lasten rakas mummu kuoli heinäkuun lopussa syöpään. Syöpä sai alkunsa peräsuolikasvaimesta, levisi siitä maksaan ja joka puolelle. Saimme tiedon syövästä vasta kesän alussa kun mummu hakeutui sairaalaan pitkällisten kipujen takia. Hän reagoi juuri kuten isäsi; ei halunnut kertoa meille asioiden todellista tilaa jne. Ihan sama tyyli! Me teimme niin, että lähdimme mukaan lääkärikäynnille. Siellä huomasimme hänen kieltävän koko asian, vaikka lääkäri sanoi suoraan, että tästä ei voi parantua, hoitoja voidaan kyllä antaa. Kysyimme lääkäriltä kahdenkesken, että kuinka saamme tietoa missä mennään kun läheisemme reagoi näin. Lääkäri sanoi, että voitte aina kysyä osastolta (lääkäriltä ja hoitajilta) kun käytte jne. Sitten kun läheisemme siirrettiin saattohoitoon terveyskeskukseen, juttelimme myös hoitajan kanssa ja kerroimme, että tahdomme tietää jos jotain muutoksia tapahtuu tai kunto äkillisesti huononee. Hoitohenkilökunta ottaa kyllä huomioon omaisten huolen ym. Jos isäsi ei ole suoraan kieltänyt antamasta tietoja, tytär kyllä saa niitä. Harva varmaan lapseltaan kieltää tietojen kyselemisen, ainakin meidän läheisellä kysymys oli enemmänkin siitä, ettei hän itse halunnut näitä asioita kuulla. Toivo paranemisesta eli loppuun saakka.
Meillä tilanne eteni hyvin nopeasti. Tosiaan vain 5 päivää oli saattohoitoaika. Maksa oli ihan loppu. Siitä seurasi maksakooma, mikä tarkoittaa sitä, että ihminen vain nukahtaa pois. Lääkäri sanoi meille, että se on hyvä kuolema, ihminen vain nukahtaa. Näin se tavallaan menikin, valtavista särky/kipulääkkeistä huolimatta hän oli lähes täydessä ymmärryksessä melkein loppuun saakka, vasta parina viimeisenä päivänä alkoi tajunta heikentyä ja ymmärrys kadota. Raskasta se tietysti oli ja on edelleen, kuolemasta on nyt kaksi viikkoa eikä kaikkea tapahtunutta vieläkään oikein käsitä!
Neuvoisin sinua olemaan nopea tiedonhankinnassa. Meillä ainakin tilanne eteni niin nopeasti, ettei mukaan oikein ehditty ja yhtäkkiä rakkaamme olikin poissa. Hän itse ei ehtinyt asiaa sisäistää, hyväksyä millään tasolla. Me sitten koitimme jotain viimeisiä tervehdyksiä sanoa; siltä osin olen tyytyväinen, sain anoppia kiitettyä kaikesta mitä hän on meille antanut ja kuinka on meitä auttanut. Kerroin myös miten rakas hän meille on ja tärkeä mummu lapsille.
Voimia sinulle. Ole rohkea! Muista, että isäsi suhtautuminen asiaan voi johtua vain siitä, että hän suojelee itseään, se on hänen suojautumiskeinonsa selviytyäkseen.

Noista isäsi oireista vielä; anopillani oli ihan samat oireet. Ja tosiaan tilanne eteni siitä, että hän kävi itse suihkussa, puki päälleen, kävi vessassa, siihen, että hän oli täydellinen petipotilas NOIN VIIKOSSA. Ja viikon päästä tästä hän kuoli. Kunto romahti ihan hetkessä.
Ota asiasta selvää lääkäriltä; epätietoisuus on pahinta. Vaikka totuus on raskasta kuulla, minä ja mieheni marssittiin läheisemme tietämättä lääkärin ovelle ja kysyttiin "saadaanko me kysyä kun läheisemme ei halua asiaa ottaa vastaan eikä kertoa/hyväksyä?" Ja meille annettiin kaikki tieto mitä haluttiin.
Eli mene vaikka ne ovenkarmit kaulassa!