Minun pieni tarinani isäni syövästä

Hei kaikille

Haluan jakaa minun tarinani syöpäsairaasta isästäni, koska tiedän, että te kaikki lukijat jollain tavalla tiedätte, mitä joudun käymään läpi. Toivottavasti annan tällä omalla tarinallani myös jotain teille.

Oma isäni sai keuhkosyöpädiagnoosin elokuussa. Tuo uutinen on ollut tämän hetkisen, kohtalaisen lyhyen elämäni, musertavin uutinen. Isäni sairaus on edennyt kovaa vauhtia. Syöpä on levinnyt keuhkoista maksaan, luustoon, imusolmukkeisiin ja aivoihin. Luuston kasvaimet ovat aiheuttaneet sen, että isäni menetti liikuntakykynsä pian diagnoosin jälkeen. Nyt, kolme kuukautta diagnoosin jälkeen, isän mieli on alkanut haalistua päivä päivältä. Siskoni (joka on 25 vuotias) toimii isäni omaishoitajana ja joutuu seuraamaan tätä hidasta kuolemaa päivittäin. Tämä taakka ei ainoa, mitä siskoni joutuu kantamaan. Hän kantaa huolen myös alkoholisti äidistäni, joka ei oman tilansa takia kykene toimimaan isäni omaishoitajana.

Olen suuresta perheestä, meitä on 7 sisarusta, mutta vain 2, eli minä ja siskoni hoidetaan isääni. Muilla sisaruksilla on lapsia ja tästä syystä he eivät voi auttaa meitä tai lähinnä meistä nuorimmaista, joka on ottanut suurimman vastuun kantaakseen.

Minunkin oloni on, kuin minun pitäisi kivuta vuorelle betoniharkot selässä. Kuinka raskas voi olla siskoni olo. Entä isäni, joka on varmasti pelosta suunniltaan, vaikka ei sitä meille sano. Vaikeinta on seurata sitä, ettei isäni ole hyväksynyt tulevaa kuolemaansa. Kuolemasta puhuminen ei mielestäni kannata, sillä miksi hieroa suolaa jo valmiiksi kipeisiin haavoihin. Olisi hienoa kertoa isälleni, ettei kuolemassa ole mitään pelottavaa ja ettei kuolema tule sattumaan. Todennäköisesti valehtelisin, sillä syöpää sairastavan ihmisen kipu on jotain sellaista, mitä kukaan ei voi ymmärtää ellei itse ole siinä tilanteessa. Tarkoitan sekä henkistä, että fyysistä kipua.

Keskustelimme tänään puhelimessa siskoni kanssa siitä, että hän pelkää olevansa kahdestaan isäni kanssa kun isän aika maanpäällä päättyy. Itse en haluaisi olla siinä tilanteessa, että olen kahdestaan kuolevan ihmisen kanssa hänen viimeisillä hetkillä, sillä pelkään kuolemaa. Kuolema on mielestäni tuntematon ja pelottava asia, jota en käsitä, joten pelkään. Mistä voi päätellä, että ne viimeiset hetket ovat käsillä? Aavistaako sen? Meneekö kuoleva ihminen sekavaksi? Kertovatko lääkärit sen? Isäni on tällä hetkellä kotona ja hänen toiveensa on myös kuolla kotona. Ymmärrettävä toive ihmiseltä, joka rakastaa omaa kotiaan. Haluan olla paikalla kun on isän hetki poistua, mutta mistä tiedän, milloin tuo hetki on, jotta voin olla isäni, äitini ja sisarusteni tukena.

Kun lähdin kirjottamaan tarinaani, ajatuksia oli niin paljon, mitä halusin teille kertoa, mutta tätä on vaikea kuvata sanoin...

Olen yrittänyt keskustella tuntemuksistani poikaystäväni kanssa, mutta hän tuntuu suhtautuvan isäni syöpään huonommin kuin minä. Olen ikävä kyllä joutunut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että olen jatkuvasti surullinen. Poikaystäväni ei vain kestä sitä. Parisuhteeni ajautuu aina alamäkeen, jos uskallan kertoa, että olen erittäin surullinen tai etten tänään jaksa olla iloinen. Viimeksi kun näytin aidosti tunteeni, päädyimme keskustelmaan eroamisesta. Miehen ei vain käsitä, että suruni on niin suuri, etten jaksa panostaa sillä hetkellä häneen. Älkää käsittäkö väärin... mieheni ei todellakaan ole tarkoituksellisesti mulkku tai itsekäs, hän ei vaan osaa käsitellä vaikeita asioita ja hänestä ei ole tukemaan vaikeissa asioissa, joten päätyin kääntyä teidän puoleen... ihmisten, jotka oikeasti tietävät mistä kerron.

En maalaa tähän loppuun kuvaa toivosta, sillä nyt tuntuu ettei sitä ole. Nyt tuntuu aidosti pahalta ja haluan sen jollekin kertoa, että pysyn kokonaisena.

Kiitos sinulle, joka luit tarinani. Haluaisin nyt kuulla sinun pienen tarinan läheisesi syövästä, jotta voin auttaa sinua jaksamaan.