Re: Miten kestätte ahdistuksen kanssa?

Hei!

En ole itse syöpää sairastava, vaan 10v. tyttöni. Tilanne näyttää todella huonolta, hirveä määrä raskaita hoitoja on jo annettu ja syöpä vaan jyllää ja voi hyvin. Meillekin on puhuttu mahdollisesti enää kuukausista, tavoitteena kuitenkin vuosia. Ahdistus on suunnaton. Tunnen olevani täysin umpikujassa, kuin nurkkaan ahdistettu villieläin, ilman mitään ulospääsyä tilanteesta. Kovin monet tyrkyttävät keskusteluapua ja juttelenkin paljon ystävienkin kanssa. En vain koe saavani keskustelusta mitään apua, ehkä pikkuruisen hetken helpotusta, kunnes ahdistus taas vyöryy yli. Mikää keskustelu ei poista sitä tosiasiaa, että menetän tyttöni. Miten mikään voisikaan helpottaa sitä? En haluaisi turruttaa mieltäni lääkkeillä, mielialalääke on jo vuoden ollut käytössä, mutta nyt tuntuu potku loppuvan. Pitäisi lasten takia jaksaa pitää toivoa yllä, mutta en tiedä, miten, kun lääkäri vain puhuu tautia mahdollisesti jarruttavista lääkkeistä ja oireita lievittävästä sädehoidosta. Kun se ei riitä, haluan tyttöni terveeksi!

Olen yrittänyt päästä irti kysymyksestä "miksi?" mutta en pääse. Miksi, oi miksi pieni viaton tyttöni?!

Minäkään en enää mieti, mitä kevät tuo tullessaan. Pelkään sen tuovan vielä pahempaa, mitä elämä nyt on. On vain tämä päivä ja tämä hetki, enkä aamulla edes mieti, mitä illalla tapahtuu. Kuitenkin yllätän itseni miettimästä, mikä valokuva valitaan muistotilaisuuteen tai mitä virsiä hautajaisissa lauletaan. Niin monet kehoittavat nauttimaan tästä ajasta ja näistä hetkistä, ja koen siitä suurta syyllisyyttä, kun en pysty nauttimaan. Miten voisin nauttia tästä, kun päivät täyttyvät sädehoidolla, verinäytteillä, veritankkauksilla, pistoksilla, vailla normaalia elämää? Totta kai olen iloinen siitä, että tyttöni elää edelleen, hänhän voisi yhtä hyvin olla jo kuollut. Mutta ei äidille riitä tämä hetki, vaan haluan hänen saavan kasvaa isoksi, aikuiseksi, mennä opiskelemaan, saavan lapsia ja käyvän katsomassa minua kun olen vanha. Miksi, miksi meiltä on se ovi suljettu, miksi en koskaan näe hänen kasvavan aikuiseksi?!

Kyllä, ahdistuksen kanssa on hirveän raskasta olla ja jatkuva pelko kuluttaa ja syö voimia. Mutta kun ei ole vaihtoehtoja, on vain PAKKO jaksaa olla ja elää hetki kerrallaan eteenpäin kohti entistä hirveämpää aikaa.