Kun uusii...

Täällä on niiiiin hiljaista nykyisin. Ihan väkisin tulee mieleen, että pelkäämmekö tulevamme tyrmätyiksi omien ajatustemme vuoksi? Sitähän ei saisi tapahtua meille sairastuneille ihmisille, jotka joudumme ajatuksinemme ja tunteinemme sopeutumaan elämän antamaan haasteeseen.

Tunsin valtavaa iloa,kun lymfoomahoitoni kaksi ja puoli vuotta sitten onnistui. Tiesin, että kyseessä ei kuitenkaan ole parantuminen, sillä sitä ei luvattu. Se ilo kantoi kuitenkin eteenpäin valoisana voimana ja kiitollisuutena tästä jatkoajasta. Kun lääkäri lokakuussa ilmoitti kuvauksissa näkyneen uusiutumista, se ilo kantoi vielä silloinkin. Lääkäri kirjoitti minusta sanoin: "Potilaana iloinen rouva, jonka...." Vasta nyt tieto uusiutumisesta alkaa vaikuttaa henkisesti. Viihdyn kotioloissa itsekseni, vietän kuin hiljaisuuden retriittiä omine ajatuksineni. Jotain vakavaa on tullut ilon rinnalle, jotain suurta hiljaisuutta ja suurta elämän kunnioitusta, josta kyyneleet eivät ole kaukana. Se ei ole masennusta, vaan ikäänkuin ihmisen pienuuden kokemista kaiken olevaisuuden keskellä, Suuremman Voiman varassa. Mukana on iloa siitä, että saa olla olemassa ja näkemässä elämänmenoa ehkäpä 10 vuotta tai vähemmän. Joskus tuntuu, että sanonta: mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, on "viisautta". Tähän "viisauteen" syöpäpotilaiden on kaikin keinoin sopeuduttava, löydettävä todella se punainen lanka, jonka avulla voi silti nauttia elämän kaikista pienistäkin iloista, tästä päivästä, tästä hetkestä ja myös eteenpäin menosta.
Kaikille teille iloa ja voimia tällekin vuodelle!