Uskoako ihmeeseen vai sopeutua jatukseen kuolemasta...

Olen sairastanut pari vuotta syöpää. Kahdesti on syöpää leikattu pois, samalla on mennyt kohtu, peräsuolta, virtsarakko jne. Tänä keväänä olin melkein koko kevään sairaalassa - joka leikkauksessa meni jotain pieleen ja sitä jouduttiin korjaamaan seuraavassa leikkauksessa. Toukokuussa pääsin kotiin, mukanani kaksi ikuista avannetta. Leikkaukset jätettiin vielä kesken, jatkettaisiin kun kunto olisi parempi.Lääkäri tuumasi, kun pääsin osastolta pois, että "tämä sinun hoitosi on ollut katastrofi".

Kesä on mennyt hyvin. Hiukset on ruvenneet kasvamaan, paino on noussut inhimillisiin lukemiin ja olen urheillut, hoitanut puutarhaa jne. Viime viikolla kävin lääkärillä ja järkytys oli suuri: kasvaimet ovat taas levinneet. Kaksi vuotta antoi elinaikaa. Kohta alkaa taas sytostaatit, leikata ei voi. Olin ihan varma, että olen terve! Lääkäri oli todella "hanskat naulaan" -asenteella ja se tuntui tosi pahalta. Syöpäni on kuulemma todella harvinainen, joten "suoraan ohjekirjasta" ei ohjeita hoitoon löydy.

Nyt yritän miettiä, että pitää elää... olen varannut ulkomaan matkan, konserttilippuja... Uskon, että jaksan. Töissä olen ja aion olla (olin vuosi sitten syksyllä myös töissä vaikka kävin sytostaateissa, tosin oli eri lääkkeet).

Ystävät kertovat tuttavistaan, jotka ovat saaneet "kuolemantuomioita" ja ovat yhä hengissä. Osa kantaa minulle pakuriteetä (lääkäri kielsi juomasta), toiset kurkumaa. Ja tietysti hokevat "kyllä sinä selviät, sinä olet sisukas, löytyy parannuskeinoja"... Yritän vakuuttaa itselleni, että en piruuttani kuole, minä taistelen, ihme tapahtuu...

Ja sitten yksin ollessa, kesken tiskauksen, saunassa, kukkapenkissä, se iskee: minkä minä sille voin...kuolen kuitenkin...paljonko oikeasti on aikaa. Ja taas uusi väittely itseni kanssa alkaa... Toisaalta haluan uskoa ihmeisiin, toisaalta luovuttaa.

Mitä ajatuksia ja kokemuksia teillä muilla "kuolemantuomion" saaneilla on?