Re: Miten kestää surua ja ahdistusta rakkaan vierellä ahdistumatta?

"Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra." Saarijärven Paavolla oli vahva usko siihen että vaikea tilanne aikanaan helpottaa. Tieto läheisen vakavasta sairaudesta on järkytys. Mieleen nousee pelottavia kauhukuvia. Tuntuu ettei tulevista koettelemuksista yksinkertaisesti voi selvitä. Aamulla herättyään ei hetkeen muista, mutta sitten se jysähtää: Parantumaton syöpä!

Mieheni sai suusyöpädiagnoosin marraskuussa 2012. Kasvain oli ehtinyt T4-vaiheeseen ennen kuin se huomattiin. Hurjan leikkauksen ja rankan sädehoitojakson jälkeen lääkärit totesivat: "Valitettavasti syöpää ei saatu kokonaan pois, mutta sairaus saattaa edetä melko hitaasti." On ollut komplikaatioita, on oltu sairaalassa, on kipuja, syöminen ja puhuminen ovat pysyvästi vaikeutuneet. Sairaan mielialat vaihtelevat apaattisesta alistumisesta raivoon ja itkuiseen itsesääliin. Hän uskoo (ehkä toivookin?) kuolevansa pian. Itse huomaan olleeni ensimmäiset puoli vuotta jotenkin shokissa, en edes oikein muista mitään. Siinä missä mieheni vaikeasta sairaudesta huolimatta on pysynyt entisessä painossaan, minä olen laihtunut, on tullut paljon ryppyjä ja hiuksia lähtee runsaasti. Näytän sairaammalta kuin mieheni.

Kuitenkin ihmettelen että tällaisesta ylipäätään voi jotenkin selvitä päivästä toiseen. Vähitellen alun paniikki hellittää ja mieli asettuu rauhallisempaan tilaan. Sairaallakin on joskus parempia päiviä, hänet voi saada jopa hymyilemään. Ystävien tuki auttaa, ja tuntuu hyvältä tietää että jopa tuntemattomat ihmiset rukoilevat puolestamme. Sairaus kulkee omaa kulkuaan. Tuli mitä tuli, se on otettava vastaan. Siteeraan tähän loppuun Aale Tynniä, joka sanoo runossaan kauniisti sen mitä itsekin haluan sanoa:

"Jumala, katso minuun armahtain,
niin etten kääntyis elämääni selin!
Säteillä saakoot rakkautta vain
ne päivät, jotka elin."

Orava, ajattelen sinua ja läheistäsi lämmöllä. Voimaa ja rohkeutta!