Miten oppia elämään päivä kerrallaan?

Kertokaa minulle, miten te sen teette? Minä huomaan pyöritteleväni samoja asioita jatkuvasti. Kaikkia kauhuja mitä ehkä on edessä, kun tilanne vakava, eikä parannus mahdollisuutta ole.Miten elätte asian kanssa ? Ajattelen että entä jos kuitenkin ihme tapahtuisi? Miten en jaksa uskoa että minä voisin olla niiden joukossa jotka saisi vähän enemmän aikaa. Ja heti mietin millaista elämä on jatkuvien hoitojen kanssa? Ja kun kyllähän ne jossain vaiheessa vie alaspäin? Minulla siis kirkassolu eli agressiivinen solutyyppi eli mietin voiko siinä olla edes mitään taukoja hoidoissa? Pystyttekö elämään normaalisti? Saako tätä asiaa koskaan pois päästä? Nyt sädetykset menossa puolivälissä ja sitten tt-kuvaus jossa näkee vasteen ja sen mukaan jatkot. Kunto on edelleen hyvä, mitä en voi tajuta kun kerran niin paha tauti jyllää.Jaksan lenkkeillä parikin kertaa päivässä, yö unet on huonot ja meinaa tulla henkinen väsymys tähän asiaan. Pitäisi pystyä antamaan itselleen lepoa tästä asiasta välillä.Miksi menen asioiden edelle? Kertokaa minulle että elämä voi olla hyvää vaikeassakin tilanteessa? Minun olisi jostain saatava uskoa ja voimia tulevaan että pystyisin hoitamaa tehtäväni äitinä loppuun ja uskoa että saisin siihen riittävästi aikaa.