Epätodellinen olo. Äidin kuolemasta yli vuosi.

Olen 23-vuotias mies ja menetin äitini haimasyöpään loppukesästä 2010. Äiti oli kuollessaan 51-vuotias ja haimasyöpä todettiin toukokuussa 2008.
Olin todella läheinen äidin kanssa ja olin hänen kanssaan tekemisissä joka päivä ja kysyin lähes kaikissa elämäntilanteissa hänen neuvoaan ja mielipidettään. Olen siis huono tekemään päätöksiä itse ja turvauduin aina äidin apuun.
Äiti ja isä erosivat minun ollessani pieni ja olenkin ollut äidin kanssa paljon läheisempi. Isääni olen nähnyt sen jälkeen pari kertaa kuukaudessa ja hänellä on jo uusi perhe ja lapsi. Äidilläni oli noin 10 vuotta uusi mies ja olen hänen kanssaan todella läheinen.
Minulla on kaksi vanhempaa siskoa, joista toinen asuu ulkomailla ja toinen toisella puolella Suomea, mutta nähdään ja soitellaan kuitenkin siihen nähden usein. He ovat tärkeimpiä ihmisiä elämässäni.

Äiti oli koko sairausaikansa todella positiivinen ja myönteinen, jaksoi tehdä hänelle rakkaita asioita, kuten puutarhatöitä. Ennen sairastumistaan hän lopetti pitkäaikaisen työnsä ja lähti opiskelemaan puutarha-alaa, jota myös jaksoi sairasaikanaa, vaikka hoidot olivat todella rankkoja.

Olin aina sitä mieltä, että äiti paranee vielä, vaikka alkuvuodeta 2010 hänelle ei annettu enää kuin kuukausia elinaikaa. Sillon hoidot lopetettiin, mutta aloitettiin vielä uudestaan reilu kuukausi tämän jälkeen. Vaikka äiti laihtui todella rajusti, niin en vain hyväksynyt asiaa ja ajattelin, että kyllä se vielä paranee. Hän itsekin oli todella myönteinen ja halukas paranemaan ja teki kivuista huolimatta kotitöitä ja kävi sukulaisten luona, eikä lopettanut elämistä.
Vielä muutama viikko ennen kuolemaa käytiin äidin kanssa vaateostoksilla ja hän teki minulle ja siskoilleni ruokaa kotonani. Silloin olin jo lähes varma, että hoidot toimivat ja äiti paranee.

Viimeinen viikko oli sitten vain alamäkeä, mutta en vieläkään hyväksynyt, että äiti olisi kohta poissa. Ajattelin vain, että lääkkeet tekevät äidistä tuollaisen ja oikealla lääkityksellä äiti taas olisi oma pirteä itsensä. Siskoni ajattelivat asian samoin, mutta äidin ystävät ja muut sukulaiset tajusivat kyllä tilanteen vakavuuden ja yrittivät jopa puhua asiasta meidän kanssa, josta jopa suutuin heille. EI ÄITI VOI KUOLLA NYT.

Äidin kuoleman jälkeen en itkenyt tippaakaan, enkä tajunnut tilannetta ollenkaan. Siskot, sukulaiset ja äidin ystävät kyllä itkivät, mutta minä olin tilanteesta vain todella shokissa ja ajattelin vain muiden vointia.
Hautajaiset menivät, enkä muista niistä lähes mitään.
Välillä suru on iskenyt voimakkaasti ja olen ollut todella rikki, mutta yleensä mieleni sulkee äidin kuoleman pois, enkä pysty edes ajattelemaan sitä. En oikeastaan vieläkään tajua täysin, että äiti on lopullisesti poissa.

Ensimmäinen puoli vuotta meni oikeastaan todella hyvin ja elin suhteellisen normaalia elämää. Tänä keväästä lähtien on ollut todella epätodellinen olo, enkä ole jaksanut kuntoilla samaan tapaan, asuntoni on välillä todella sekaisin ja tiskit jää tiskaamatta, kun en vaan jaksa.
Töissä teen työt kuitenkin ihan normaalisti, eikä mitään ongelmaa siellä, mutta mieleni on kuitenkin jotenkin sumea ja epätodellinen, enkä elä tässä todellisuudessa, vaikka ulkoisesti varmaan näytän ihan normaalilta. Välillä on sitten parempia vaiheita, kun olen jopa ylivirkeä ja siivoan asuntoni ja mieleni on kirkas, alan taas suunnitella tulevaisuuttani, mutta tämäkään olo ei tunnu ihan normaalilta. Näitä päiviä on suhteessa harvoin huonompiin päiviin.
En ole koskaan aikaisemmin masennuksesta kärsinyt, mutta voisiko nämä olla masennuksen oireita? En mielelläni alkaisi mitään lääkkeitä syömään ja jotenkin vieroksun myös terapiahoitoa.
Olen ajatellut, että tämä olotila johtuu siitä, etten ole käsitellyt äitini kuolemaa ja se taakka on todella raskas ja mieleni reagoi sitten tällä tavalla.

Olen ihmeissäni, että jaksoin kirjoittaa tämän, mutta kirjoitimpa kuitenkin ja tuli parempi olo, että sain purkaa asiani ulos. :)
Toivottavasti tekstistä sai jotain selkoa, koska ajatukseni ei sitä ole.

Kiitos.