Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Isän ja äidin muistolle.

Vastaan tähän oman siskoni viestiin, kertomalla hieman itse kokemuksia ja näkemyksiä asiasta.

Äidin kuolemasta on jo puolitoista vuotta, isän kuolemasta hieman vähemmän... Mutta minusta tuntuu, etten ole edes päässyt alkuun surutyössäni. Ensimmäinen vuosi meni muutamia hetkittäisiä heikkoja hetkiä lukuunottamatta aika lailla tunteettomasti, ja mietinkin että minussa on jotain vikaa. Ja mitä pidempi aika on kulunut, sitä enemmän tuntuu että olen viallinen, en osaa oikein surra.

Kannan asiat sisälläni, koska en osaa niistä oikein kenenkään kanssa keskustella. En luota kehenkään niin paljoa, että saisin avattua solmuja sisälläni. Enkä osaa siis purkaa tunteitani edes yksin.

Tiedän että sisarusparvellani on ollut aika vaikeita hetkiä, mutta onneksi heillä on läheisemmät suhteet toisiinsa, kuin minulle heihin. Olen tarkoituksella vetäytynyt vähän omiin oloihini. Olen tehnyt sitä vuosia, sen takia kannan myös syyllisyyttä siitä, etten käynyt tapaamassa vanhempia riittävän usein, syynä siihen on sitten lapsuuden tapahtumat, joista siskoni kyllä tietää. Mutten näe sitä tarpeelliseksi avata muille.

Nyt kun olen hetken kirjoittanut, en edes tiedä miksi kirjoitin. Tämä tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä. Ja haluaisin pyyhkiä kirjoituksen pois, mutta sen sijaan kysyn, että onko minussa vikaa. Kun tuntuu etten osaa edes surra... Jatkan elämääni täysin samalla kaavalla, vaikka elämäni tärkein tukipilari on pois.

En näe tässä elämässä paljoakaan hyvää, mutta täällä vaan roikun ja suoritan elämäni pois, päivä kerrallaan. Koittaen olla muille hyvä... Ja vetäytyen päivä päivällä kauemmas oikeasta elämästä. Minusta on tulossa robootti.
Islander | 17.11.2013 klo 23:34:03