Re: Ensimmäinen joulu ilman miestäni

Osanottoni. Sanat ovat niin tyhjiä ja tunteita on vaikea kuvata, mutta voin ymmärtää tuskasi, sillä minunkin mieheni menehtyi aivan hetki sitten (13.11.2013). Syövän rikkirepimänä kuljen surutietä päivän ja hetken kerrallaan. Lasten (2)tuki ja kulkeminen rinnalla pitää jotenkin elämän kirjoissa.

Tämä ensimmäinen joulu on ollut aivan hirveä. Vaikka hetkittäin on ollut uskoa, että kyllä minä pystyn, niin kuitenkin viimeistään sängyssä iskee hilitön itkukohtaus. Joululauluja kaihdoin ensin, mutta sitten ajattelin, että kyllä mieheni olisi meidän halunnut niitä soittavan. Sanoma ei vain oikein kolahda, ei ne tontut, eikä oikein se uskonnollinenkaan. Elämän epäoikeudenmukaisuus tulee julmimmin ilmi perhejuhlien aikaan. Vaikka sukuni asuu lähellä ja ystäviäkin olen hieman vaivannut, tuntuu oman tuskan jakaminen väärältä. Kukapa haluaisi istua itkuisen ja hiljaisen ihmisen kanssa iltaa jouluna.

Yksinäisyys tuntuu nuorella iällä niin odottamattomalta. Pohdintoja käy sisäisesti itsensä kanssa siitä kuinka haluaisi jonkun, jonka kanssa keskustella tai tehdä joulunajan asioita. Lesken odotetaan kuitenkin surevan ja käyttäytyvän tietyllä tavalla. Kukaan ei oikein osaa lähestyä oikein ja oletus on, että leski haluaa purkaa suruaan. Totuus on kuitenkin, että elämä jatkuu ja välillä olisi ihan kiva puuhastella ja keskustella arkisista asioista. Tehdä niitä asioita mitkä tekevät iloiseksi ja luovat tulevaisuutta. Suunnitella ja haaveilla, muistellakin. Ilon muistoja on varmasti kuitenkin enemmän meillä suurimmalla osalla kuin niitä surullisia. Ensimmäinen kuukausi on ollut minulle ainakin raskas, sitä en voi kieltää, mutta mieheni ilo ja yhteiset iloiset muistot pyrkivät jo tulemaan tavalla tai toisella parantamaan suruani.

Toivon sinulle hyviä hetkiä niiden onnelisten muistojen parissa, joita sait elää yhdessä rakkaasi kanssa ja tietysti tulevaisuuden uskoa silloinkin kun taivas näyttää yhtä mustalta kuin asfaltti tuolla ulkona juuri nyt. Enkeleitä on aina lähellä. Enkä nyt puhu niistä, joita emme näe vaan niistä arjen läheisistä, jotka joskus yllättävät ja auttavat vaikean yli juuri kun vähiten osaa odottaa.