Rakas äitini <3

Noin 2,5 vuotta sitten äidilläni todelliin paksusuolen syöpä. Se oli perheellemme täysi shokki! Ihminen, joka veti kursseja terveellisistä elämäntavoista, sairastui paksusuolensyöpään. Eipä se p***a tauti katso ikää tai paikkaa!

Äiti leikattiin välittömästi, mutta leikkauksella ei saatu kaikkea pois ja alkoi lääkehoito. Sädehoitoa ei ollut missään vaiheessa, koska sitä ei pystytty antamaa kasvainten sijainnin takia. Lääkkeillä pyrittiin pitämään kasvaimet kurissa ja loppuenlopuksi häviämään kokonaan. Lääkehoidot olivat tosi rajuja; kolmen viikon välein piti käydä sairaalassa ottamassa suonensisäisesti lääkkeitä+ syödä kotona pillereitä. Sairaalassa käynnin jälkeen meni viikko, jolloin äiti makasi sängyssä ja oksensi. Kaksi viikkoa meni suht normaalisti, kunnes piti mennä taas sairaalaan ottamaan lääkettä...jne. Näin mentiin viime kevääseen saakka. Silloin lääkäri (vai liekö äiti??) päätti, että lääkkeissä pidetään kesän kestävä tauko.
Loppukesästä äitini kävi yksityisellä vastaanotolla ottamassa ns. täsmähoitoa. Tappajaviruksia ruiskutettiin suoraan kasvaimiin ja kaikilla oli odotuksen korkealla...näin jälkeenpäin muistellessani, ei oikein tullut edes mieleen, että joku voi mennä pieleen. Äitikin oli elämää täynnä ja suunnitteli tulevaisuutta; eläkepäivien viettoa ja lastenlasten kanssa oloa.
Syksyllä, täsmähoidon päätyttyä oli "tilannekatsaus", tarkastettiin missä mennään...ja vastaus tuli, kun salama kirkkaalta taivaalta; kaikista hoidoista huolimatta syöpä oli jatkanut eloaan ja porskuttanut eteenpäin!!! Tilanteeseen ei ollut enää mitään hoitokeinoa, ainut vaihtoehto oli enää kivunlievitys. Siitä alkoi koti-sairaala-koti -kierre. Tällähetkellä äitini on kotihoidossa ja isäni on omaishoitaja. Äitini makaa sängyssä, eikä pysty liikkumaan. Nukkuu suurimman osan päivästä, saattaa nukahtaa kesken lauseen, puhuminen on kovin raskasta muutenkin. Vielä viikko sitten äiti jaksoi istua pyörätuolissa hetken ja olla mukana kahvipöytäkeskusteluissa.

Miun pää on aivan sekaisin! Vaikka tätä "tilannetta" on kestänyt jo useamman kuukauden, niin ei tähän totu. Hetkittäin tuntuu siltä, että mieli on surullinen, mutta näin tämä vain menee...kohta on kamala sisäinen raivo ja tekisi mieli huutaa ja rimpuilla ja tunkea syöpä alimpaan h******iin. Viime äidinluona käynnin jälkeen olen ollut aivan shokissa...juuri sen suuren muutoksen huonompaa, takia. Onneksi on lomaviikko, ei miusta olisi työhinmenijäksi.

Miksi niin nuori ja elämää täynnä oleva ihminen joutuu kärsimään noin?? Juuri, kun kaikki olisi ollut niiiin hyvin. Työelämästä eläkkeelle siirtyminen, aika olla lasten ja lastenlasten kanssa, aika olla rakkaan harrastuksen; mökkeilyn ja kalastuksen parissa... Elämä ei vain ole tasa-arvoista tai oikeudenmukaista!! En tahtoisi äidin poistuvan, mutta samalla on kamala katsoa, kun ihminen riutuu ja yksinkertaisesti kuihtuu pois, niin raastavaa ja ahdistavaa.

Miten isäni jaksaa äidin poismenon jälkeen?? He ovat olleet yhdessä 41 vuotta, eli ihan teini-iästä asti, kasvaneet yhdessä. Tietenkään hän ei ole yksin ja me olemme aina saatavilla, jos elämä alkaa ahdistaa ja seinät kaatuvat niskaan...mutta osaako hän pyytää apua tai tajuammeko me omalta surultamme ja elämältämme auttaa??

On niin paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia, mutta kiitos Sinulle, kun jaksoit lukea tämän kohtalon. Teki hyvää pukea suru ja murhe sanoiksi...vaikka paljon jäi sanomattakin, koska kaikkea ei vain pysty kirjoittamaan.