Poikani kuolema

Olen surun murtama poikani kuoleman johdosta.
En pysty hyväksymään sitä, että nuori mies kuolee kesken kaiken, aktiivinen, perusterve mies.
Saa vatsasyöpädiagnoosin lääkärien viivyttelyn takia niin myöhään, että toivoa ei ole.
En tiedä, miten voimme tästä nousta ja selviytyä, muutaman kuukauden ajan vain olemme saaneet tähän sopeutumisaikaa.
Miksi elämän piti näin mennä? Kuka tämän kaiken suunnittelee?
Poikamme oli kipeä ja oireili kuukausia ennen kuin lääkärit ottivat tosissaan oireet. Sitten töksäytetään, että ei voidakaan tehdä enää mitään, voi voi miten valitettavaa ja ollaan pahoillaan. Mitä se siinä tilanteessa enää auttaa muuten kuin lääkäreitä puhdistamaan omaatuntoaan, pahoittelu.
Meidän poikamme on kuollut.
Häntä ei pahoittelu tuo takaisin. Jos olisi tutkittu aikanaa ja nopeutettu prosessia, olisi tilanne ehkä toinen.
Lääkärit pähkäilivät, piti tarkkailla ja odotella, katsotaan, otetaan kokeita, odotellaan, ehkä tämä menee itsestään ohi...Vaikka maallikkokin näki , että on vakavasta sairaudesta kysymys, niin laiha ja sairaan näköinen poikamme oli.
En anna ikinä anteeksi lääkäreille välinpitämätöntä asennetta.
Mutta miten saa lääkärit vastuuseen, ei mitenkään.