Re: Kun viimeiset päivät ja sanat eivät jätä rauhaan...

Voimia ja jaksamista sinulle! Kirjoituksesi otsikkoineen olisi voinut olla omia ajatuksiani. Isäni sai puskista haimasyöpädiagnoosin viime helmikuussa ja kuoli reilu viiden viikon päästä diagnoosista. Pahinta oli nähdä kuinka siihen asti terveelle miehelle annettiin kuolemantuomio ja kuinka hän muutamassa viikossa kuihtui pois. Miten hän itse sinnitteli, mutta välillä murtui. Itsellänikin pyörii mielessä isän viimeiset viikot. Kaikki eteni todella nopeasti. Keuhkoveritulppa, muutokset maksassa, laajalle levinnyt haimasyöpä, ensimmäisen lapsenlapsen syntymä, koepalojen tulosten ja mahdollisten hoitojen alkamisen odottelua, pahoinvointi, kipu, ristiäiset, saattohoito...tämä kaikki tapahtui 5 viikossa. Ennen keuhkoveritulppaa isä oli valitellut muutaman viikon selkäkipua, mutta ollut muuten täysin voimissaan. Ei voi ymmärtää. Isä oli 60 vuotta, minä 31.

Nyt 7 kuukauden jälkeen huomaan, että suru on muuttanut muotoaan. Arki sujuu, mutta isän viimeiset viikot on mielessä joka päivä, koko ajan. Välillä on huonoja päiviä, välillä parempia. Edelleenkin itku tulee helposti. Nukuttua olen onneksi saanut.

Tsemppiä sinulle paljon!